tiistai 1. kesäkuuta 2010



Näin kesäaikaan pihapiirimme himoklonksuttaja, pikkiriikkinen tuulimylly, saa aika huonoa kohtelua osakseen. Sen äänekkäät siivekkeet tukitaan harjanvarrella hiljaisiksi!
Nukumme ikkuna auki ja on kyseinen siipiveikko juuri vintin aakkunan alla.
Surkea uneni muuttuu vieläkin surkeammaksi, kun tämän tästä herään KLONK...KLUNK...KLONK...KLUNK...KLONK...KLUNK...ääneen.
Vähänkin jos tuulehtii (ja näillä aavoilla tuulee aina) kuulostaa ääni jotenkin KLONKKLUNKKLONKKLUNKKLONK....-maiselta
Ymmärrätte varmaan yskän?
Tuulimyllyn vieressä sijaitsevan lipputangon sinkkimutteripidikkeet pitivät myös niin juhlallista kolinaa, että kerran menetin hermoni ja kaivoin laatikosta maalarinteippiä ja mustanpuhuvana syöksähdin ovea kohti.
" Top, top! Mitä sä meinaalet?" kysäisi Magnus.
" Aion katkaista lipputangon ja kääriä sen maalarinteippiin ja paiskata laskuojaan!"
Magnus lupasi korjata asian välittömästi, mutta rauhanomaisemmin keinoin.
Tanko on pystyssä uljaasti edelleen.
Kilinää ei kuulu ollenkaan ja lippu tullaan kiskomaan salkoon juhannuksena, kuten tähänkin asti.
Meidän huushollissa on voimassa kolme liputuspäivää: äitienpäivä, isänpäivä ja juhannus.
Vuoden alusta täytyy alkaa systemaattisesti se tyyli, että vetää lipun salkoon AINA, kun on liputuspäivä. Senhän näkee allakasta kätevästi. Muutenkin joutuu päivisin montakertaa varmistamaan, että MISSÄS SITÄ LIENETÄÄN TÄNÄÄN?
En ole huomannut, että näillä kulmakunnilla olisi tapana flaguttaa esimerkiksi ruotsalaisuuden päivänä.
Nyt tahti muuttuu (ainakin meidän lipputangon kohdalla).
Lauantaina olin ypösen yksin kotona.
Tapahtui se, mitä kuuskymmentäneljä vuotta olen aina kesäisin peljännyt: repesi muhkea ukonilma.
Olen päässyt tähänastisen asumisemme aikana (lokakuussa tulee viisi vuotta) kuin kissi veräjästä, mitä ukoniileihin tulee.
Jotain kaukaista kuminaa on kuulunut joskus ja himmeät salamat ovat laiskasti singahdelleet kaukana horisontin tuolla puolella.
Nuo singahtelut ovat Magnuksen kuvailuja, koska itse en katso salamaa edes valokuvasta :(
Siis olin yksin kotona, kun tanner alkoi tömistä.
Vettä satoi niin, että kaikki sipulimme upposivat multalillinkiin. Magnus on niitä pikkuhiljaa yksi kerrallaan nostellut ihmisten ilmoille.
Sipuleita ei kuulemma saa upottaa kokonaan näkymättömiin.
Ukkosen pauke oli siis niin hirveetä, että ikkunat helisi ja sänky tärisi.
Minä makasin täkin alla ja itkeä tuhersin.
Olin varma, että iskut osuvat taloon ja se räjähtää sahanjauhotilkkeineen päivineen ulkoavaruuteen tuusan nuuskaksi.
Minun lävitse iskisi parinsadanmiljoonan watin tulikaari, ja jälkeenjäävät havaitsisivat vain märjän lätin minusta vuodekehikossa (märkyys tietenkin niistä vuolaista kyyneleistä johtuvaa).
Kysyt varmaan mielessäsi, että miksen rukoillut.
Vastaan: en muuta tehnytkään!
Se auttoi, koska ilman rukousta olisin kuoleentunut siihen paikkaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saldona oli vain yksi rikkoontunut sähkö-önäle.
En uskaltanut ajoissa mennä kiskaisemaan johtoa irti enää sitten, kun kauhultani muistin asian.
Tietokoneen töpselin sentään sain konemaisesti vedettyä reikelistä.
Torstaina Orvokin päivänä minulla on aamulla hammaslääkäri.
Ihan uusi ja ennennäkemätön .
Olen käynyt parikymmentävuotta samalla tohtorilla, mutta enää ei tullut kutsua.
On nöyrästi mentävä näyttämään reikäjuustotalttiksiaan uuden uutukaiseen paikkaan :(
Perjantaina menen myös ihmislääkärille (ei siis hammaslääkärille, jossa varmaan tosin joudun tramppaamaan seuraavat kakstoista kuukautta about kerran, pari viikossa).
Minulla on plätti ohimossa! Ollut jo yli vuoden!
Viikko sitten alkoi kauhistuttamaan: hetkinen! Plätti ohimossa.
Okei, okei vanhoille tulee kaikkia plättejä sinne sun tänne, mutta ...
"Kuinka ei kukaan olen sanonut, että mee lääkäriin ton plättis kans?" kirmuseerasin Aija-Kanitalle puhelimessa.
Puolustukseksi Aija- Kanita sanoi, että kuinka hän olisi voinut nähdä plättiä, kun ei itte ihmistäkään näe, kuin jouluna ja Jussin päivänä?
Hän oli oikeassa. Päätimme tavata tässä nyt lähiaikoina :)
Tähän lopetan katselmuksen täältä meiltäpäin.
Muista, että Jeesus elää. Hänen puoleensa voi kääntyä rukouksin.
Hänen puhettaan voit kuunnella avaamalla Raamatun, vaikka Johanneksen evankeliumin kohdalta :)
T: Kaisa von Blixtbombersgränden


Ps. Laitan aina oikeaoppisesti RAON eri asioiden ja juttuyhteyksien väliin, mutta kun TALLENNAN tekstin, niin KAIKKI LIIMAANTTUU YHDEKSI PÖTKÖKSI :(
On tietysti niin imeytyvää ja intensssiivistä asiaa.
Pah&pöh.

4 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

En pelkää ukkosta, mutta kunnioitan sitä.
Lauantaina paukkui täälläkin ja ikkunat helisivät.
En mene ulos ukonilmalla ja vedän myös kaikki mahdolliset sähköjohdot irti seinistä.
Viimeksi unohtui yksi modeemiin ja reitittimeen menevä johto seinään, ja niin kävi, ettei nettiyhteys toiminut sen jälkeen.
Vikailmoitus Anvialle, siellä vastasi ihan oikea ihminen, joka selvitti tilanteen ja opasti miten toimia.
Kymmenen minuuttia, ja kaikki oli ok.

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina.
Meilläkin Anvian huolto pelas hyvin :)
Nyt tarttee vaan yks töpseli irrottaa seinästä täälä vinttikamarissa, kun ukoniili yllättää. Ei tartte hyökkiä alakertaan, vaan saa pinkaista vierushuoneeseen täkin alle.
Niin...tai radion stepseli tietenkin täytyis muistaa...
Toivotaan ettei tule ukonilmaa lainkka!
Tänään oli ihana ilma. Luonto on kerrassaan pursuilevan suloista. Oikein osaa arvostaa taas, kun välillä "vähä" piti peljätä ;)

hellevi.pesonen kirjoitti...

Minä en enää pelkää ukkosta enkä salamaakaan ;). Kun olin lapsi ja asuimme tuolla Kortesjärven Purmojärven Pellisen kylässä metsän laitamilla, meillä ukkosteli usein ja kovaa. Meillä oli tapana mennä ukkosen ilmalla aittaan, jossa ei ollut sähköjä. Mutta kerran muistan, kun pallosalama tuli sisään tupaan. Ei kait oltu ennätetty lähteä pakoon. Minä seisoin kamarin ja tuvan välisessä oviaukossa ja näin sen. Äiti oli keittiössä ja siltä meni jalat alta ja veljen kädestä lensi vasara lattialle.
Ukonilman laannuttua mentiin ulos kattomaan, mistä se salama tuli sisään ja näimme, että yksi lauta oli irronnut talon seinässä alaosastaan ja sen alla oleva hirren pää oli mustunut. Siitä se ryökäle törmäsi sisään tupaan. Talon vieressä oli iso puu, jonka juurella olevan mättään läpi salama oli myös mennyt jättäen jälkeensä reiän. Sitten kiivennyt puun runkoa pitkin ja katkaissut yhden ison oksan.
Se oli elämäni pahin ukonilma. Pelkäsin pitkään - aina kolmikymppiseksi saakka - ukonilmalla, mutta en enää. Nyt jo voin vaikka katsella ikkunasta, kun salamoi ja jyräjää ja meri ärjyy.
Lapsena sanotiin, että Jumala ajaa rautapyöräisillä kärryillä kivitiellä.
Kyllä kuitenkin noita luonnonvoimia on hyvä kunnioittaa. Ei ihminen niille mitään voi. Senhän olemme viime aikoina hyvin selvästi nähneet.
Mutta onneksi elämämme on Hänen kädessään, joka voi ja tahtoo auttaa. Kiitos Jumalalle siitä!

kaisa jouppi kirjoitti...

Hellevi.
Huh! Oletpa sinä kokenut kovan ukonilman!!!
En kyllä käsitä, mistä mun pelkotila juontaa, mutta aina olen pelännyt :(
Se on kyllä ihanaa, että saa luottaa, että Jumala auttaa.
Viimekerrallakin olin jotenkin kumminkin, kuin suojakapselin sisällä (huom. täkkiä ei lasketa suojakapsälliksi).
Tulisin ukonilmalla ilman rukousta perusteellisen taneliksi!
Ps. Uhosin alkavani lukea sinun blogiasi, mutta en onnistunut bongaamaan sitä.
Täytyy yrittää uudemman kerran!!!