maanantai 26. maaliskuuta 2012


Kuva Catherinen%kumpp. kamarin lampusta.
Lamppu on about parimetriä halkasijaltaan,(ainakin melkein)joten siihen ei kovin helposti tinttaa päätänsä.
Sen jotenkin HUOMAA ajoissa.
Edelliseen lamppuun löin aikoinaan, ainakin minä, usein pääni myrkkykäärmeleikin tuoksinassa.
Voi, siitä on kulunut jo hirveän kauan, kun viimeksi myrkkykäärmeleikin tuoksinassa aikaa kulutettiin.
Sinä, rakas lukijani, muistat tietenkin vuorenvarmasti, kummosta myrkkykäärmeleikki oli. Olen sen leikin kulun seikkaperäisesti jossain niistä 216: bloggauksessani selittänyt.Itseäni ajatellen ja ilahduttaakseni muistelen tässä sitä vielä kerran ja jatkossa varmasti monta kertaa uudelleenkin.
Myrkkykäärmeleikkissähän minä olin paksu ja iso (jostain kumman syystä) myrkkis ja Vivianni ja Joonathan pikkaraisia myrkkiksejä (samasta syystä).
Se iso paksukainen sai aina hepulin, kun pikkikset muka eivät antaneet rauhassa noukkia mustikoita aarniometsässä.
Niinpä paksulainen ajoi taukoamatta takaa pikku myrkkyläisiä.
Jälkimmäiset eivät koskaan olisi suostuneet lopettamaan leikkiä, ellei isokärmes olisi ilmoittanut kyllästyneensä mustikanpoimintaan.
Tämä sentään tapahtui tuntitolkun leikkimisen jälkeen.

Kirjoitan tämänpäivän raportaasia ilman kalenterin apua.
Siksi, että olen jo juonut kahvin, enkä tarvitse alustaa ja siksi, että muistan kutakuinkin hyvin kaikki siihen eri päivien kohdille raapustamani örminnät.

Tiistain kohdalla on täysin valkoista.
Ei mitään merkintää, sillä syntymäpäiväni sentään vielä muistan ilman ylöspanoakin
Muistan hyvinkin, vaikka kakun päällä olevalla kynttilämäärällä lämmittäisi nykyään synttäripäivänä koko haussin.
Toista se oli silloin, kun kymmenen kynttilää pit sammuksiin puhaltaa.

Olimme kutsuneet Aija-Kanitan ja Öpen meille syömään ja saunaan.
- Älä nyt sitten alkaa mitään monimutkaisia ruokia väsäämään, varotteli Aija-Kanita ankarasti ja jatkoi: -Makkarasoppaa vaan ja...
-Ei ole kuule tarkoitus niin monimutkaista sapuskaa tarjota kuin m-soppaa. Siinä pitää perunat kuoria ja makkarat pätkiä ja itkeä sipulinkuorimisen aikana ja kaivella vanhentuneita maustepurkin sisältöjä, keskeytin tädin neuvo-ohjeistuksen.
Keitin syntymäpäivävieraille ja meille itselle tietenkin tuunattua ja yhdistettyä Havajin-ynnä Mexikon pataa.
Jälkkäriksi karpalo-kiisseliä.
Jälkimmäisestä tuli aiottua letrumpaa.
Kunnon karpalokiisselin pitää olla sellaista, että vaikka kattila pöytään kannettaessa kellahtaa nurinniskoin, niin mitään muuta ei tapahdukkaan. Yhdenkään karpalon ei kuulu hievahtaa paikaltaan edes millin tuhannesosaa.

Magnuksen mielestä jälkiruoka oli MUIKIAA.
Karpalot nyt eivät satu olemaan tosiaan mitään pulmu-sokeriin verrattavia syötäviä, mutta kermalla ja sokerinsannan avulla soppa saatiin syötyä.

Sain lahjaksi ihastuttavan itsetehdyn hopeaisen ranneketjun ja olkalaukun.
Aina saan lahjoja, vaikka kaikille kuuluvalla äänellä sanonkin, että PALJO MITÄÄN EI TARTTE TUODA! (Tuo lihavoitu lause on Magnuksen täti-vainaan sanoma ja jäi sukuumme elämään sarjassa "kuolemattomia sanomisia").

En liioin istu tätä mielenkiintoista kuulumistiedotusta ihan taaskaan samanlaisena kuin viikko sitten.
Kilon pulleempana näitä asioita teille piirtelen.
Tästä kirjoituksesta taitaa tulla kilon pidempikin kuin edellinen :(
Laihdutukseen mitä tulee, on alkanut tästä päivästä alkaen taas ankara pussitus vaihe.j
Tämänaamuista kerhopunnitustakaan en aikonut suorittaa ollenkaan, mutta koska Magnus oli merkannut oman surkean saavutuksensa, merkkasin minäkin vieläkin surkeamman.
Onneksi Catherine oli lähettänyt meille runsaasti uusia laihdukepusseja, joten ehkä selviämme pelkällä kaamealla säikähdyksellä.

Toinen muutos minussa, edelliseen kertaan verrattuna, on silmä.
Vasen silmä.
Aamulla kun katsahdin rutiininomaisesti peiliin, niin luulin, että siellä tuijottaa vastaan yksisilmäinen vihikoira.
Vasen tähtisilmäni on nimittäin tismalleen kuin vihikoiralla ja se ei ole kovinkaan HAUSKAA, siitä voin senverran vihiä antaa.
Toivottavasti tilanne korjaantuu. Joka tapauksessa silmä on tarkkailun alla.
JOS tilanne ei muutu, menen TK:een ja vaadin lähetettä kauneuskirurgialasarettiin. Vaatin siellä tohtorilta, että yläluomea nostetaan leikkaamalla siitä parisenttiä pois ja alaluomeen laitetaan kuminauha kiristämään verenpunaista alaluomea supumpaan.
Tästä on tieto tullut! :)

Lauantaina ajelin Nikolainkaupunkiin vartavasten Gospel-lattareita tanssimaan.
Tapani mukaan lähdin matkaan ajoissa (joka tapa on tarttunut Magnuksen kanssa viidettäkymmenettä vuotta ajoissa kaikkialle kulkeissani).
Olinkin ovien takana todella ajoissa. Kahta (2) tuntia ennen.
Kalenterissani luki selvin kirjaimin lauantain kohdalla: Gospel-lat. 10-14.
Muuten oli kaikki oikein, mutta aika oli 12-18.
Menin kahdeksi tunniksi Halvikseen ja join kahvia ja isoimman täytemunkin, minkä tiskissä havaitsin.
Ajattelin, että jos ihminen gospel-lattaroi 6/24, niin sen ihmisen kärsii kyllä yhdet täytemunkit siinä sivussa nauttia.
Ostin myös pohjalliset terveyslättänä-läskärisaapikkaisiini ynnä kenkäplankkia.
Ai, niin...ostin myös evästä lattariruokatuntia varten. Ihan kevyttä vaan ;)

Itse tanssi sujui kuin tanssi!
Olisin hyvin jaksanut porskuttaa (erittäin nappiin osuva verbi tanssistani) loppuun asti, mutta sekosin askelissa.
Pyörähdykset, joita tehtiin ööö...mahtoiko kyseessä olla salsa-gospel-osion aikana, sekostui aivomassani niin, että en muistanut missäpäin on itä ja kussa länsi.
Nikolainkaupungissa minulla on sentään aina olleet hallinnassa ilmansuunnat. Toista on joskus täälä Letkutiellä.
Muutaman kerran pyörähdettyäni vinhasti piruettia katsoin parhaaksi hoippua vesilasille ja istua aloilleni.
Seuraavaksi alkoi gospel-flamengon jytääminen.
Käskettiin kuvitella kastanjetit sormiin ja laajakankainen rimssuhame ylle(tähän asti pysyin mukana).
Alkoipa sitten tanssiopetuksessa jaloilla sapsottamisen vuoro.
Toinen ohjaajista seisoi takanani ja se jo oli omiaan pudottamaan mielikuvituskastanjetit kynsistäni ja rimssumekon lattialle.
Onneksi omat ja todelliset salipunttihousut sentään pysyivät päällä.
Vannon, että olisin oppinut askeleet ja pysynyt mukana, vaikkakin eri tahtiin, jos ei minulla olisi ollut "yleisöä" takana.
Kuulin opettajan ajatuksetkin: "Mummu taitaa nyt olla erehtynyt. Tämä ei ole vellitalon kevätjuhla".
MUUTEN tykkäsin kyllä kovasti tanssipäivästä.Suosittelen sydämestäni.
Ajoittain unehutin jopa ympäristön ja velat muuttuivat osittain saataviksi.

Eilen olimme aamulla tietenkin kirkossa klo 10, kuten aina.
Iltapäivällä menin Vähäänkyröön Kansanlähetyksen ja seurakunnan pitämään Naisten Iltapäivä-tilaisuuteen.
Minun tehtävänä oli kaadella kahvia ja lausuilla runoja.
Kirjoitin hieman ennen tilaisuuteen lähtöäni uudenuutukaisen kevätrunon.
Se kertoo kaupunkien ja kirkonkylien kevätsiivouksesta, sekä myös huoneiden ja SYDÄMEN KAMMIJOIDEN siivouksesta.
Tuntui hyvin typerältä lausua sitä, joten uskon, että siitä tulee vielä hyvä runo uuteen kirjaani.
Sain muutaman vanhankin kirjan myytyä :)
Nykyään lausuminen on alkanut ottaa lujasti omiin sydänkammioihini.
Nimittäin sydänkammiopulliste- ja kielenkorppuuntumissyndrooma iskee yhä ankarammin nykyään.
Eilen tosin erehdyin ilahtuneena luulemaan, että syndroomat ovatkin ehkä menneen talven lumia, mutta se oli väärin luultu.
Polvet puutuivat ja sydän tunki ulos korvista astellessani mikrofoonin taakse. Oireet alkoivat vain vasta viimetingassa ;)
Typeröisyys-syndrooma kesti sitten tilaisuuden loppuun asti ja jatkui vielä autoillessani Isonkyrön kirkolle saakka.
Kirkossa oli Kyrönjoen Mieskuoron konsertti, jonka halusin ehdottomasti kuulla.
Konsertti oli ihana.
Kaikki kuoron esittämät laulut olivat omiaan nostamaan taas meikäläisen ylös korkeuksiin. Urkuparven ohi katon läpi ja Isonkyrön taivaalle leijuskelemaan.
Eikä ollut enää pintäkään hajua mistään syndroomeista.
Maikku oli myös tullut kuuntelemaan konserttia ja tottakai Eerikkikin, kun lauloi kuorossa.

Pirteänä, mutta onnellisena ajelin kotiin.
Kohta saapuivat Letkutielle Magnus ja Charleskin. Toivat mukanaan kerroshampurilaisia.
Söin purilaisen alta-aikayksikön kitusiini ja aloin marmattaa.
Ihmettelin kuuluvalla äänellä, että miksi käytetään selleriä jossain ruokalajissa.
Miksi käytetään varsinkin kerroshampurilaisessa selleriä?
- Ei kumminkaan frouvaa niin kyälööttäny, jottet syätyä saanu?, kysyi Magnus minulta yhtä äänekkäästi.
-Ei minua KYÄLÖÖTÄ mikään niin kovaa, ettei syömään pysty, mutta selleri maistuu ja haisee hieltä, vastasin tuohtuneena.
Sellerin haju tarttuu nahkaan,vaatteisiin, tapettiin, huonekaluihin ja koko lähitienoon ympäristöön aina valtakunnan rajoille saakka!!!
(Raskasta hengitystä).


Nyt olenkin otollisessa mielentilassa vastatakseni haasteeseen, mitkä kymmenen asiaa tekevät minut onnelliseksi.
Sain ko. haasteen KIRLAHIN blogista :)
Nyt olisi mahdollista laittaa haaste eteenpäin ja sen myös teen:
Vastaa sinä, joka luet tätä blogia ja myös sinä,joka et lue, kymmenen pointtia, jotka saavat sinut onnellis-iloiseksi.
Jos et jaksa kirjallisesti sitä tehdä, tee se mielesi syövereissä.

Minut, Marja Kaisa Joupin os.Wirtasen saa iloiseksi&onnelliseksi:

1) Usko Jeesukseen ja iankaikkiseen elämään.
2) Rakas aviomies, joka on vakaa ja luotettava ja jonka saa väännettyä pikkulillin ympärille.
3) Lapset Catherine ja Charles, jotka usein ilahduttavat tietämättäänkin vanhaa, mutta raihnaista äitiään.
4)Kaksi kappaletta lapsenlasta. Heidän sanomisensa ja tekemisensä ja yleesä olemassaolonsa saa ihastuttavaa onnen olotilaa sydänalassa.
5) Sukulaisten ja ystävien olemassaolevaisuus. Heidän tapaaminen. Kyläily puolin ja toisin.
6) Raamatun lukeminen on erikoisen onnellistuttava päivittäinen prosessi.
7)Jonkun yltiöpääromanttisen (onnellinen loppu) elokuvan katsominen. Vieressä suolapähkinäpussi, lumileijona-,tai taikinakarkkipussi, kahvia ja wienermunkki, Coca-Cola(light)pottu ja suklaarusinapaketti (hm...huomaa, että tänään on laihdutuspussipäivä).
8) Siistin kodin ja siistin pihaympäristön yleinen silmäileminen.
(tämän kohdan hyväksi jotain tekeminen ja puurtaminen, ei ole minulle mieluista).
9) Kirjoittaminen ja vaatteiden- ja asukokonaisuuksien suunnitteleminen.
Jälkimmäinen on jäänytkin SUUNNITTELUASTEELLE ja tulee jäämäänkin, mutta asian tiimoilla ajattelukin ilahuttaa. Unohdan silloin päälläni olevat ARKIkuteet, joissa on rintapielessä päivän ruokalista ja jotka kinnaavat strategisista paikoista ja lösöttävät muualta).
10) Evankeliumin kertominen jollekin, joka haluaa kuulla.

Tähän "valitettavasti" loppuu sepustointi tällä kertaa.
T: Kaisa Pitkämö-Puliste
---------------------------------------
Psalmi 16, jakeet 1-2

Daavidin runo.
Jumala, pidä minusta huoli, sinuun minä turvaan.
Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun valtiaani, sinulta saan kaiken hyvän!"

maanantai 19. maaliskuuta 2012


Ylläolevassa kuvassa näkyvä pitsienkeli on laitettu perimmäisen kamarimme ikkunaverhoon liitelemään tasan kuusi vuotta sitten.
Kertaakaan ei sitä ole alas otettu, eikä liioin verhoja pesty.
Näköpiirissäkään ei edelleenkään ole sensuuntaisia aikeita, että pölyttelemään alataan ja peseskelyyn ryhdytään
Sitten, kun alataan, vaihtuvat verhot kokonaan uusiin.
Ovat verhot palvelleet jo edellistäkin edellisessä kodissa. Parikymmentä vuotta ovat kuvan ikkunaverhot olemassaolollaan ja roikkumisellaan meitä ilhduttaneet. Voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että verhot ovat hintansa tienanneet.

Kirjoitan tätä raporttiani jälleen tyhjä kalenteri nokkani alla (ei siis edes kahvikupin jättämää rengasta tämänkertaisella viikkoaukeamalla) ja myös muutama satagrammaa pönäkämpänä kuin viime kerralla.
Nämä seikat eivät tietenkään merkitse sitä, ettei mitään olisi tapahtunut, tai Hälvbridge olisi pyyhkiytynyt maailmankartalta. Ei toki, mutta
aikalailla tarttee kyllä pureskella kynänpäätä, että saa noista kalenterin valkoisista plättipäivistä jotain MIELENKIINTOISTA revittyä.

Muutamat blogikirjoittajat ovat lopettaneet omalta osaltaan kynän järsimisen ja ilmoittanut blogissaan ystävällisesti lopettavansa kirjuuttamisen ikuisesti. Jotkut ovat vaan bloginsa huilaamaan asettaneet.
Minä se olen päättänyt edelleen porskuttaa, koska...
Niin miksiköhän? Miksi tosiaan jatkan, vaikka kalenterissa ei ole kuin kahvipläiskiä? Kas, siinäpä se!

Tiistaina ajelimme Östermyyraan.
Charles meni TK:een kuvauttaan kättänsä ja me menimme Magnuksen kanssa ostamaan uuden pyykkikoneen.
Vanha pyykkikonelouskumme kieltäytyi ottamasta sisuksiinsa vettä.
JOS, se jostain kumman syystä sitä heikkona hetkenään sisäänsä vahingossa lutkutti, se ei suostunut pruuttamaan sitä ulos. Ei, vaikka sammutti kaikki punaista valoa sytkyttävät nappulat ja paineli niitä vuorotellen ylös ja alas tasaisella rytmillä.
(Minulla on ikävä, mutta varma tunne, että olen tämänkin asian seikkaperäisesti edellisessä postauksessani kuvannut, mutta teen sen silti uudelleen. Siksi monta kertaa pyykkikoneemme aiheutti minulle hermoromahduksen, että sietää sen elleskaapit kaikille useaankin otteeseen esilletuoda).
Edelleen siis pesukoneemme häiriökäyttäytymisen seikkaperäiseen kuvaukseen: lingotessaan se itsepäisesti halusi prängätä suihkuhuoneen/hyyssin ovesta ulos.
Sitä yrittäessään hyppeli se ainakin kymmenensentin korkeudelle lattianrajasta, kurnuttaen samalla kuin rupisammakko epäonnistuneessa kutupuuhassa.
Korkea aika oli antaa koneelle vapaus lähteä ovesta ULOS ja sen veegen kaatikselle.

Löysimmekin sitten sopivan näköisen- ja hintaisen koneen erään liikkeen perimmäiseltä seinältä, laitimmaisesta rivistä.
Uudessa koneessamme on vain muutama nappula, joita saa oikein vanhanaikaisesti vääntää. Siinä ei ole ns. hipaisunäppäimistöä siis lainkka! (I hate hipaisunäppäimistöä). Koneessa on myös letku, joka ottaa vettä ja letku, joka truikkaa veden pois.
Olen jo pessytkin muutaman koneellisen "likaista" pyykkiä ja niin on hiljainen- ja paikallaanpysyvä, että jalallinen kristallikuppi täynnä piripintaan kaadettua puolukkamehua pysyisikin, jopa linkoamisen aikana, kohtalaisen piripinnassa.
Myös hinta oli kutakuinkin kohillaan: muutaman kympin päälle kolmesataa euroa.

Charlesin kämmenessä oli murtuma ja se oli kipsattu ostosreissumme aikana. Varmuuden vuoksi kyynärpäähän saakka.
Kotimatkalla haimme pizzat kaiken kunniaksi.
Viime viikon aikana on tullut syötyä monenmoista kaiken kunniaksi ja niinpä alussa mainitsemani punkeroitumiseni ei ole mikään kumma.
Magnus on kyllä laihtunut viime viikostakin.
Kateellisena yritin laimentaa ilmiselvää iloansa muistuttamalla hänen nielemästään potkupallosta, joka edelleen on hänen vatsanahkansa alla.
- Viimeisenä varmaan lasehtii tuo vatsakumpare potkupalloineen, sanoin ilkeämielisesti litkiessäni laihaa aamukahviani.
- Niin, sanoi puolestaan Magnus silmäillessään merkitsevästi kolmea kaksoisleukaani, jenkkikahvojani, ynnä KAHTA (2) nielemääni potkupalloa (toinen palleassa, toinen maharustingissa).
No, laihdutusfirmamme on edelleen voimissaan ja iloitsemme toistemme hupenemisesta. Peli ja punnitus jatkukoon. (Ilman katkeria huomautuksia nykytilasta, joka olkoon siis väliaikainen).

Edellisviikolla olimme päättäneet pitää Kirjaston runopiirin jo viime keskiviikkona torstain sijaan.
Päätimme pitää sen runomatineassa, jossa oikein alan ammattilainen lausueilesi runoja.
Minä unohdin asian.
Sensijaan, että olisin ollut sopimassamme kulttuuritapahtumassa mukana, kärvistelin kotona...yksin.
Ihmettelin, mitä keksisi, että mainittaisiin ja kuljeskelin ylt´ympäriinsä potkiskellen kiviä ja syljeskelin kattoon (noin kuvaannollisesti).

Torstaina sitten kävin kuitenkin kirjastossa palauttamassa Ii-jokisarjan toiseksiviimmosen kirjan, vaikka Runopiiriä ei ollutkaan.
Tapasin ilokseni Rosinan.
Keskustelimme sipisemällä, tai ainakin aika kuulumattomasti eri asioista kantilta, jos toiseltakin.
On ihmeellistä, miten tämän bloginpidon kautta on saanut ystäviä ihan livenäkin ja omalta kirkonkylältä :)

Sitten paahdoin tietenkin torstain tapaan kuntosalille.
Ylhäisessä yksinäisyydessä pukersin koneilla urhoollisesti sydämenmoukaroinnista piittaamatta.
Keksin upo-uuden systeemin, jolla sain vastaanhangotteleville aivonystyröille syötettyä väittämän, että PUNNERRUS-URHEILU ON KIVAA.
Aloitin nimittäin kierrokseni vastakarvaan!
Sensijaan, että ikenet irvessä tekisin soutulaitteella vetoja tympäännysmittarin huidellessa sataa, saisinkin lopettaa lempparilaitteeseeni: taljan kiskomiseen.
Aloitin siis soutulaitteessa.
Narraus-metodi tepsi ja salilla oli melkein kivaa koko ajan.
Siinä eri laitteissä pukertaessani, mietin, onko laiskempaa ja mukavuudenhaluisempaa ihmistä keksitty, kuin meikäläinen?
Vastaus: on!
Äitini ja veljeni kuuluivat aikoinaan samaan sarjaan.
Haaveilimme yhdessä, että joku keksisi keksiä eräänlaisen voimisteluKAPSELIN!
Se hölsköttäisi, vemputtaisi ja venyttäisi meitä sisässään ja..TADAAA: voimistelu ja liikuntatehtävä suoritettu.
Kapseliin sihisisi tietenkin raikasta happea ja niin olisi ulkoilukin tehty samaan syssyyn.
Tämän meidän haaveemme olen jo kertonut aiemminkin, mutta ei se mitään. Olen tullut siihen ikään, (huomenna on virallinen päivä) jolloin alkaa aika, jolloin asiat kerrotaan moneen kertaan.
Olen täyttänyt näitä "virallisia päiviä" jo kymmeniä aikaisemminkin :D

Torstaina saimme Mauritzion kylään tänne "ihimisten ilimoolle", eli Hälävänmutkan Vähällenevalle.
Mauritzio toi tuliaiseksi mm. lampaanliha-kokosäilyke-purkin.
Laitoin siitä (sisällöstä) muhevat lammaskaalikeitot tänään.
Lampaanliha on todella hyvää. Magnuksen mielestä ko. liha maistuu villasukilta.
Niinpä! Minulla onkin joskus vaikeaa olla puraisematta villasukan kantapäätä (ihan pikkasen vaan ja tietenkin puhdasta).

Lauantaina olimme vaihteeksi taas Östermyyrassa.
EP:n Kansanlähetyksen kevätkokous pidettiin siellä ja kun olemme niissä 26 vuotta käyneet, niin menimme nytkin. Mitä niitä hyviä traditsuuneja katkaisemaan.
Aukaisin minäkin suuni useaankin kertaan kokouksen tuoksinassa. Söimme nimittäin lasagnea ja joimme viirunisu-(kääretorttu) kahvit.
Pohdimme hyviä keinoja, miten viedä evankeliumia eteenpäin.
Yksi hyvä keino on astua esiin ja kertoa Jeesuksesta a) sopivilla b) sopimattomilla hetkillä. Tuo keino ei ollut kenenkään oma keksintö, vaan se on Raamatun ohje.

Sunnuntain jumalanpalveluksessa omassa kirkossamme, sain olla esirukouksessa mukana.
Magnus oli ehtoollisavustajana ja meitä Yryselä-Palhojaisten kylien asukkaita oli kantamassa muutenkin vastuuta.
Kyläneuvostomme tarjosi kirkkokahvit tilpehööreineen.
Esirukousvastuuni meni myös hyvin, koskapa ajoittain silmissä sumeni ja sydän yritti kylkiluiden raoista ulos.

Kaiken muun liikenevän ajan, alkaen viimeisen raporin kirjoittamisesta, tähän asti, olen käyttänyt Päätalon Kallen elämän jokaisen rapsahduksen lukemiseen. Viimeistä kirjaa siis viedään.
Seuraavaksi alan lukea jotain muuta rapsahduskirjaa, joka olisi mielellään hivenen totta ja mielellään moraali olisi alatasoa ylempänä (?!)
Paras kirja luettavaksi on tietenkin Raamattu.
Siinä olevat rapsahdukset kannattaa soveltaa omaankin elämään ja ottaa opiksi ;)

TT: Kaisa Rapsahdus-Troliv

-----------------------------------------

Psalmi 117, jakeet 1-2, eli kokonaan:

Kiittäkää Herraa, kaikki kansat!
Ylistäkää häntä, kansakunnat!
Rajaton on hänen rakkautensa, iäti hän on meille uskollinen.
Halleluja!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012


Sarjassa "parinkymmenenmetrin säteellä keskipisteestä (so. rintamamiespytingistämme) napsaistuja valokuviai" aloittakoon tämän sunnuntaisen reportaasin täältä Hälvänmutkalta.

On tosiaan vasta sunnuntai, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi jo nyt, koska huomenna en ehdi.
En siis tahdo turhaan odotuttaa kaikkia tuhatta-ja yhtä lukijaani ja kirjoittaa taas vasta tiistaina.
Tiistaina kyllä ehtisin, koskapa ko. päivän kohdalla ei kalenterissa ole kuin kahvikupin pohjasta jäänyt kahviplätti-rengas.
Käytän nimittäin kalenteriani myös kahvikupinalustana.
Kalenteri ei kyllä ole oikein käyttökelpoinen siihen tehtävään, sillä metallinen kierrejousi heiluttaa kuppia joskus uhkaavasti, joko maanantain, tai perjantain puolelle.

Se, että en huomenna ehdi näille sivuille raportoimaan, johtuu siitä, että saan vieraita Nikolainkaupungista.
Saarukka ja Leelia tulevat visiitille.
Visiittihän teettää aina kaikennäköistä. Varsinkin sellaisille, joille muuten ei mikään teetä mitään.
Aion heti aamusta sekottaa huushollimme lukuisat villakoirakennelit (yksi oikein supermuhkea kennel on päässyt keskikamarin oven taakse levittäytymään) ja lisäksi aion leipoa omenapiirakan ja tehdä läskiäispullia.
Läskiäispullat ovat samansuuntaisia-ja näköisiä kuin laskiaispullat, mutta ne tehdään "hätäprätiköistä" ja niiden väliin tursutetaan mansikkakermavaahtoa.
Haluan painottaa, että pullien nimi ei missään tapauksessa vihjaa niiden syöjiin.
Nimi on vain ja ainoastaan siksi annettu, että ne erottuvat laskijaisnisusista!

Viimeviikolla meillä oli jälleen serkkutapaaminen.
Tämänkertainen miitinki pidettiin Elitzabethyn luona Nikoainkaupungin Huutoniemellä.
Saimme syödäksemme pökerryttävän hyvää sienijauhelihaperunavihannes-muhennosta.
Kyselimme tarkempaa ohjetta ja ruokalajin nimeä.
Elitzabethy kertoi auliisti kaikki ruokaan sisältyvät ainekset, mutta ei osannut sanoa sille nimeä .
-Mitäs sillä nimellä tehdäänkään, kun vaan maku on hyvä, sanoimme me muut serkut kuorossa.
Olen lisäksi sitä mieltä, että sienistä ei yksinkertaisesti voi tulla ikinä, kuunakullanvalkeana sellaista sapuskaa, joka ei maistuisi ykkösluokan kurmeelta nimettömänäkin.
Elitzabethy sanoi "säveltävänsä" itse kunkin ruokakeitoksensa, mutta ei ollut kyllin kekseliäs antamaan nimiä niille.
Ehdotin nimeä "Lisbethyn liisterit"
Elitzabethy sanoi laittavansa ehdotukseni vakavaan harkintaan.

Menimme syötyämme ja juotuamme marenkikakkukahvit, jälleen läpi valokuvia ja tulimme ainakin kymmenennen kerran siihen tulokseen, että sisarussarja, joiden muksuja siis olemme, olisivat aikoinaan olleet sopivia ihan Suomifilmeihinkin. Eikä edes mihinkään sivujuoniosiin, vaan ensirakastajaksi (isäni) ja rakastajattariksi (6 tätiäni, eli serkkujemme äidit).
Meillä kokoonnutaan sitten seuraavan kerran ja olen jo suunnitellut tarjoilunkin viimmosta porkkanan ja makkaranpalaa myöten.

Samalla serkku-matkalla kävin entisessä lähikaupassamme (superhyperprisma) ostamassa häälahjan.
Nykyään lahjatoivelista laitetaan kätevästi nettiin ja sieltä saa kukin kruksata mieleisensä lahjaostoksen.
Niin tein minäkin ja kirjoitin muistilappuun: Arabia valk.muk. 0,33,1/4 dl
No, ei toki sentään noin tarkkoja vetoisuuksia ole vielä keksitty.
Hieman revitellen liioittelin, että huomaatte, mitä ajan takaa.
Tarkkaan olin siis vetoisuudet ylös präntännyt, mutta mukien NIMET! Niitä en ollut huomannut ollenkaan.
Kaikilla mukeilla ja lautasilla on tietenkin nimi. Ne kuuluvat johonkin sarjaan, kuten rakkaat kahvikuppini kuuluvat Myrna-sarjaan.
Voisin vaikka vannoa, ettei nettilistassa puhuttu mukien-eikä muidenkaan pilkkumien nimistä mitään.
Hain apua mukimyyjältä.
Ystävällinen myyjä kysyi, että onko kyseessä NUORI pari.
-Kyllä on, vastasin pontevasti.
-Silloin kyseessä on tämä sarja, tiesi myyjä ja heilutti nokkani edessä Arabian valk.muk. 0,33,1/4 nimeltään HeLa (nimi muutettu).
Tyytyväisenä jatkoin matkaani possumunkkihyllykölle.
Ostin muutamia possumunkkeja, joiden koko on sellainen vanhanaikaisen nästyykin luokkaa ja menin Asevelikylään kahville.

Lauantaina sitten ajelimme hääpaikalle, joka oli noin sadan kilometrin päässä rintamamiestalostamme.
Olin turnustautunut hopeanväriseen ja mustaan sifonkihuiviin, hopeakenkiin (Elloksesta tilattu) ja mustaan sifonkimekkoseen (Elloksesta) ja hentoiseen alusmekkoseen (Elloksesta).
Jälkimmäinen mekko rätkesi saumasta kesken hääpöydän antimien moosaamisen.
Ihmettelin itsekseni sitä jonkinlaisen laihtumisen- ja vyötärön VAPAUTUMISEN tunnetta, joka jossain vaiheessa itseni ympärillä tapahtui.
Selvishän se sitten yöpuulle mennessäni.
Eivät kestä nämä nykyajan hepenet edes yksiä häitä.
Toista se oli ennen.
Omakin hääpukuni liitinki kesti, paitsi oman häähetkeni, niin myös useat muut juhlat. Se oli tavallinen luunvärinen jakkupuku, jota olin käyttänyt kaikissa juhlallisuuksissa jo ainakin vuoden ennen häitäni.
Tosin täytyy myöntää, että ehkä vyötärönseutu oli hivenen kaposampi noihin aikoihin.

Magnus sanoi illalla körötellessämme kotiin häistä, että mä sua silimäälin siälä häis ja tykkäsin, jotta mullon ylyväs vaimo.
(Onneksi muhkia-adjektiivi on pyynnöstäni jäänyt pois. Ainakin ääneensanottuna).
Ilahtuneena minäkin sanoin tykkääväni, että minulla on hulppea ja mukiinmenevä aviomies rinnalle annettu.

Häät ovat aina mukavia kaikintavoin. Ne laittavat muistelemaan omia puolivuosisataa (melkein) sitten vietettyjä hääjuhlia, siinä samalla, kun ihailee senhetkistä morsianta ja sulhasta.
Tämänhetkinen morsiuspari ylitti kaikki positiiviset superlatiivit kaikilla mittareilla mitattuna. Siunausta vain heille :)

Häähuoneessa kiersi kirjanen, johon sai antaa nuorelle avioparille hyviä neuvoja ja ohjeita.
Sai kuulemma ihan nimettömänäkin neuvoa.
"Puskantakaa ampumista", kuten nykyään yleisönpalstoille ja mielipidesivuille tehdään, sai ihan morsiamen luvalla tehdä.
Minäkin kirjoitin syvällä kokemuksen rinta-äänellä rauhoittavaa tietoa avioliiton kulusta.
Tilastotiedot kuulemma tietävät, että RAKKAUVEN HEHKEIN KUUMMOTUS JA HEHKU OTTAA JA KULAHTAA PARIN VUODEN JA PARIN KUUKAUDEN JÄLKEEN.
Silloin tutkimustiedon mukaan alkaa kuulemma suvantovaihe ja TAHTOMINEN, jota hempeästi luvattiin, alkaa hampaat ja ikenet irvessä.
Eläkeiässä (onko se sitten 65, tai jotain) alkaa ns. ryppyjen kauniiksi-kehumisvaihe ja yli-innokas vakuuttelu, ettei niin enää kaipaa mitään sutinaa. Riittää saman elokuvan yhdessä nuk...katsominen.
Sanoja ei enää tarvita, kun tietää pilkuntarkkuudella toisen jäk...puheet.
Kutsutaankin toisiaan mummuksi ja paapaksi ja vertaillaan toistensa verenpaine- ja ulostuslääkkeitä.
Olemme Magnuksen kaa ryppyvaiheessa, mutta minä panen kampoihin, kuten koira, jota viedään eläinlääkäriin piikille.
Ei se varmaan auta ryppyihin, mutta johonkin asiaan varmasti.
Aion laittaa kampoihin myös lääke-vaiheenkin kohdalla, vaikkakin niitä joutuisimme käyttämäänkin.

En minä kaikkea näitä sinne ohjekirjaan kirjoittanut, mutta suuntaviivat olivat tuohon suuntaan.
Pahaksi onneksi unohdin kirjoittaa, että kyllähän avioliitto konkreettisia hoitotoimenpiteitä tarvitsee.
Kaikki leirit ja yhteiset produktiot, sekä tilastoita vastaan kampeamiset, ovat hyvästä.

Charles kompastui eilen vintinrappusissa.
Nyt on pikkulilli kipee ja sojottaa täysin eri suuntaan kuin muut saman käden 4 sormea.
Ehdotimme TK:een menoa.
Ei kuulemma ole NIIN kipeä.
Sanoin sitten, että sittenhän kaikki on hyvin. Jos lilli jää ko.asentoon, saahan sillä laajempaa repertuaaria pianonsoittoonkin.
Charleksen mielestä moinen näkökulma ei ollut mauton, vaan osoitti sanojan HUONOA makua.
Katsotaan nyt sitten huomenna, mihin suuntaan lilli kääntyy ja onko syytä kääntyä lääkärin puoleen.

Nyt katson teidän parhaaksenne kääntyä koneen äärestä pois ja lopettaa reportsuunini ja toivottaa kaikille hyvää alkavaa viikkoa.
T: Kaisa Saumatson-Prätkerssen
----------------------------------

Miikan kirja 4:s luku, jakeet 3-4

Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat,
hän jakaa oikeutta väkeville kansoille lähellä ja kaukana.
Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi.
Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan, eikä harjoittele sotataitoja.
Silloin jokainen saa istua mitään pelkäämättä oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.
Näin on Herra Sebaot sanonut.

maanantai 5. maaliskuuta 2012



Eilen ei tietokone suostunut toimimaan lainkka. Tai toimihan se! Niinkuin täi tervassa.
Pitkin päivää yritin kaikkeni, mutta ei. Terva ja täit vain tuntuivat pykääntyvän :(
Hikipisarat valuen mietin niitä satoja (rykäys) ja taas satoja (rykäys) jotka sivuilleni vilkuilevat...turhaan.
Nyt on päivä uusi ja heti aamulla sian rupun jälkeen kokeilin toimiiko kone ja toimihan se.Terva täineen olivat kuni poispyyhkäistyjä.

Tuohon kirjoitteluni alkuun laitoin kaksi kuvaa, jotka taannoisella pihanympärysmatkallani muuten vaan räpsiskelin.

Selaillessani viimmeviikon kalendääriä havaitsin, muuten valkoisilla lehdillä, muutaman merkinnänkin.
Muunmuassa torstain kohdalla luki: Kurikka. Kaisa+Magnus, runua ja puhetta. 18.30
Magnus oli ne sinne kirjoittanut, koska silloin kun olisi ne ylös pitänyt kirjoittaa, oli minulla kädet sämpylätaikinassa.
Teimme niin kuin kalenterissa muistutettiin ja ajelimme hyvissä ajoin Kurikkaan.
Paikalle oli tullut ilahduttavasti muitakin, ettei meidän tarvinnut toinen toisillemme puhua, eikä runoilla.
Hyvin meni (päätellen kielestäni, joka oli lausumisen aikana ja jälkeen kuiva kuin aavikkorotan häntä).
Kotimatkallamme Kurikasta kuuntelimme huolestuneina asiaankuulumattomia ääniä, joita automme on ruvennut viimeaikoina päästelemään.
Ylimääräiset äänet eivät minua haittaisi, (varsinkin, kun pidän matkanteon aikana kuulokojetta aina pikkuruisessa kotelossaan käsilaukussa),mutta se kaamea rahanmeno, joka niistä äänienvaimennussessioista aina koituu, haittaavat mielenrauhaani kovasti.
Nykyäänhän jokainen ylimääräinen yskäisy auton nokkapellin alla (ja muuallakin) maksaa VÄHINTÄIN 200 euroa. Viimeisin köhäisy oli 600euron arvoinen.

Torstain kohdalla kalenterissani on omakätinen örmintä: 9.38 T:jok
13.07 R.mäk 1 vaihto.
Ja siitähän selvästi käy ulkopuolisellekin selväksi, että Riihimäelle kiitävän junan aikatauluja olen ylös kirjoittanut.
Olin Ryttylässä viikonlopun.Ryttylä on 11 kilometriä Riihimäestä johonkin suuntaan.
Naistenpäivillä olimme Leylan kaa. Naistenpäivän teemana oli Ihme.
Minä sain lausua runoja sunnuntai-aamun ylistyshetkessä.
Mutta ennenkö hieman kerron lisää ko. tapahtumasta kerron jo matkalla tapahtuneesta ihmeestä. Nimittäin, EN PELÄNNYT JUNASSA HIRMUVAUHDISTA (!) HUOLIMATTA OLLENKAAN.
Vaikka parikertaa junamatkan aikana kokeilin kapselikatsettakin, niin silti kauhukerroin ei noussut piiruakaan.
Ai siis mikäkö on kapselikatse?
No, kapselikatse on sellainen, että kun istut käytävänpuoleisella penkillä (kapselikatse vaatii aina käytävänpuoleisen istuinpaikan) niin laitat silmäsi sellaiseen asentoon, että toinen silmä katsoo vasemmasta ikkunasta ulos ja toinen oikeasta ikkunasta.
Mielellään juuri vasen silmä vasempaan ja oikea oikeaan, sillä en tiedä onko efekti sama kieroonkatsannassa.
Kun aikasi näin tuijottelet, tulee tunne, että olet kapselissa ja viittävaille singahtamassa hurjaa vauhtia avaruuteen!!!

Olin yli-iloinen, kun sain tehdä kerrankin matkan ilman jyystävää pelkoa. Kiitos Magnukselle, joka satavarmasti rukoili puolestani junamatkojen ajan. Omakin rukouselämä jotenkin kummasti noissa "vaaratilanteissa" elpyy ;)
Paluumatkalla jouduimme vaihtamaan kaksi kertaa junaa.
Junanvaihto on työlästä. Ihmiset kiireisiä ja kärsimättömiä odottamaan, kunnes pullea maalaistolleromummu saa itsensä ja 100kg painavan pakaasinsa väännettyä edes junanvaunun eteisen alimmalle porras-askelmalle.
- Tämä kestää, sihisin eräällekin miehelle, joka mielestäni hengitti liian lähellä niskanappiani.
Aloin sylkeä kouriini ja hampaat irvessä hiissata pyörämatkalaukkuani vaunun eteiseen.
-Kyllä minä voin nostaa rouvan kapsäkin, sanoi mies ystävällisesti.
Kiittäessäni laitoin kaikki kiitollisuuteni peliin ja se ei ollut vähä se.

Matkan aikana kun pahkuloimme Leylahin kaa matkapakaasini suuruutta ja painavuutta, lupautui myös eräs nuorukainen ystävällisesti nostamaan sen vaunun yläpritsille.
Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin, ettemme saisi sitä ikinä Leylahin kanssa alas, jos nuorukainen jäisi esimerkiksi edellisellä asemalla pois.
En kertakaikkisesti ymmärrä, mikä niissä matkatavaroissa VOI painaa niin tuhottomasti?
Ei ainakaan vaatteet. Osa unehtui kotiinkin ja olin ottanut liian niukasti
niitä muutenkin mukaan huomioonottaen matkustuselämäntyylini.
Matkustuselämäntyylini nimittäin on sellainen, että kaikki liemimäinen sapuska valuu housuille ja kaikki kiinteä rinnuksille.Kiireessä pukiessa saumat ratkeilevat ja silmukat pakoilevat.
Nyt oli mukanani kirjojani myytäväksi (sainkin 12 kirjaa kaupaksi) ja tietenkin lakanat sun muut painavat.
Leylah ajatteli, että about parinkuutionkokoinen matka-ASKINI ehkä jo itsessään painaa aikamoisesti.
Hänkin oli vakuuttunut, että matkatavaraa ei minulla ollut enämpää kuin hänelläkään (kirjoja lukuunottamatta).
Ostin matkaa varten myös elämäni toisen energiajuomapullon.
Ajattelin, että siitä olisi apua nostamaan täysin maankolossa olevaa energiatasoani. Ja siitä oli.
Juoma oli todella hyvänmakuista (musta pullo ja juomassa sitruunaa ja kofeiinia yms.)
En yhtään ihmettele, että nuorilla tulee niihin jonkinsortin riippuvuuskin.
Minulle ainakin pökkäs riippuvuuden. Ajattelin heti ostaa seuraavan potullisen taas ensivuonna tähän samaan aikaan.

Niistä naistenpäivistä piti vielä ketomani.
Naistenpäivistä saa muuten myös sellaisen energialatauksen, että energiajuomat jäävät kirkkaasti hopealle. Niitä ei edes tarvita.
Kaikkien kannattaisi kerran elämässä käydä naistenpäivillä.
(Miesten kannattaisi tietysti puolestaan käydä miestenpäivillä).
Kun käy kerran elämässään jommillakummilla päivillä, riippuen jompi, tai kumpi on, huomaakin, että haluaa mennä uudestaan ja toistekin. -Tervettä riippuvuutta,jos mikä.
Nämä "Ihme"-naistenpäivät saivat minussa kaikenlisäksi sellaisen myönteisen reaktion aikaan, että otin ja pätkäsin ihan uuden runon päivien aikana!
Runo kertoi ihmeistä, kuten päivien nimikin oli. Runoilin sellaisista ihmeistä kuin koiperhonen (joka jyysti reiän villahousun lahkeeseen), merimakkara ja ihminen.
Kovasti takeltelin uutuusrunoa lukiessani (en saanut käsialastani selvää), mutta kaikki taputtivat ja melkein kuului vaimeata hurraustakin.
Olen jo ollut huolestunut runosuonen tukkoutumisesta lopulliseen jumiin (vrt. rikkinäinen venttiilinkumi), mutta pelko osoittautui aiheettomaksi.

Pelko, etten ymmärrä lopettaa tätä jatustelureportaasia osoittautuu myös vääräksi.
Loppu hyvin, kaikki aika hyvin.
T: Kaisa Capsell-Venttiilos
------------------------------------------

Saarnaajan kirja 7 luku, jakeet 9-12
Älä vähällä vihastu, sillä kauna pesiytyy tyhmän rintaan.
Älä kysele, miksi asiat olivat ennen paremmin kuin nyt, sillä et sinä viisauttasi sitä kysy.
Viisaus on yhtä arvokas kuin peritty omaisuus, vieläpä arvokkaampikin täällä auringon alla elävälle, sillä viisauden varjossa on kuin rahan varjossa.
Viisaus vain on sikäli rahaa hyödyllisempi, että se pitää omistajansa hengissä.