maanantai 1. joulukuuta 2014

Aikamoinen viikko


Minulla on ilo tähän alkuun, paitsi toivottaa kaikki lukijat tervetulleiksi mhvv:tä lukeman, niin esitellä oikein valokuvin kaksi pötkylätuotostani.
Tuossa ylempänä olevassa kuvassa on kuvattuna se pötkylä, josta jo viime maanantaina teille hehkutin. Siitä tulee huivi, joka sädehtii kilpaa silmieni kanssa joulun kaikissa ihanissa juhlissa, kuten teille teelmystäni kuvasin. Siitä, minkä vuoden joulun ihanissa alusjuhlissa näin tulee käymään, ei ole tietoa. Ainakaan tänä vuonna ko. huivia  ei kurkkuni ympärille kietaista. Niin on hidastempoista lankaa ja aika vähissä, kun on monenmoista rientämistä. Jo ollut ja tuleva on. Kuvasta ei oikein hyvin käy ilmi huivin sädehtiväisyysefektin runsaus, mutta voin vakuuttaa, että se on äimistyttävän suurellista.
Entäs sitten tuo tuo toinen sädehtivä pylpyrä tuossa alempana olevassa kuvassa?
Se on joulukranssi! Tarkemmin vielä: Valojoulukoristekranssi! Ikinä en ole tiennyt, että nekin tehdään pötkylämetodilla. Antakaas, kun kerron.
Torstaina oli Isonkyrön Alapään maaseutunaisten, johon kunniakkaaseen puljuun minulla on onni kuulua, joulujuhla. Se pidettiin Helmessä Tervajoella tänä vuonna.
Isonkyrön Alapään maaseutunaisten joulujuhlassa syödään aina hyvin pidettiin ne sitten missä ikinä. Niin myös tänäkin vuonna.  Mutta paitsi että syödään,  juhlissa tehdään myös aina jotakin hyödyllistä, hyvää ja hienoa. Viime vuonnahan, kuten kaikki teistä muistavat, virkattiin lumihiutaleita, jotka sitten huovutettiin kotona kukin omassa pesukoneessaan. Paitsi minun ei olisi tarvinnut oikeastaan huovuttaa, koska hiutaleet filttaantuivat hikisissä ja kuumissa näpeissäni väännellessäni virkkuukoukkua kieli suusta pitkällä.
Tänä vuonna juhlailtapuhteena vommustettiin siis koristekranssi. Tai siis muut kutoivat, minä vommustin. Paperinarusta.
Valitsin itselleni sellaisen paperinarun, jossa oli kiillettä mukana ja se teki narusta ihan hivenen ohuen rautalangan tuntuista. Vasemman etusormen päällyspuolelta oli kutoessa nahka lähteä, kun naru sitä pitkin kulkeutui kankeasti heiluvien puikkojen päälle.Mutta nahkasta viis, kun vaan kranssia pukkaa.
Ennenkö olimme ollenkaan aloittaneet kutomista, näin valmiin kranssin ja ajattelin veret seisahtuneena, että mitenkä minä ikinä osaan tuollaista tehdä? Kauhistuin, kuinka kaikille selviää, mimmonen tumpelo maaseutunaisiin on päässyt ujuttautumaan. Ajattelin hetken, että eroan koko puljusta, kun minusta ei ikinä ole mihinkään. En osaa kutoa kuin pötkylää ja virkata muuta kuin ketjusilmukkaa. Näin heti, että ketjusilmukoista kranssia ei oltu tehty. Sitä paitsi työkaluinakin olivat puikot. Ei virkkuukoukut. Ne minä sentään kutakuinkin jo erotan.
Syötyämme ohjaaja sitten kehotti valitsemaan sopivan ja itseä eniten miellyttävämmän paperivyyhden. Minä siis, kuten jo sanoin, valitsin sen kiiltävän rautalankamaisen. Huojennuksekseni ja ilokseni kuulin systeemin, mitenkä pylpyrä kudotaan ja niinpä olinkin saanut puikolle jo muutaman kerroksen, kun jokunen vasta keri paperinarua rullalle. Luulivatpa muut varmaan, että olen oikea käsityömestari, kun eivätpä arvanneet, että en muuta osaakaan kuin pötkömodellia.
Minusta valmis pötkötulos on hieno. Pikkasen se ehkä muistuttaa jotain leipomotuotetta. Jotain jättiläisdonitsia. Sidon ehkä donits...ei kun kranssin päälle jonkun silkkinauhan ja kauniin rusetin. Rusettipäällysteisiä donitseja en ainakaan minä ole koskaan nähnyt.
Samaan aikaan, kun olivat nuo maaseutunaisten joulujuhlat, oli Isonkyrön Kristillisdemokraattien paikallisosaston syyskokous. Ehdin sielläkin olla runsaan tunnin. Ikävää on, kun samalle illalle on useampi mieluinen tilaisuus. En ole ikinä ollut KD:n syyskokouksesta pois. Tämä oli ensimmäinen kerta ja myös viimeinen. Maaseutunaisten joulujuhlaan menin mielelläni myös siksi, että sain esitellä korttisarjaani.
Toivon, että lähipäivinä saan esitellä sarjan teillekkin.

Olen ollut kaiken kaikkiaan kolmessa (3) joulujuhlassa viime viikolla. Keskellä viikkoa oli Eläkeliiton joulujuhla Isonkyrön seurakuntatalolla. Kuten kunnon joulujuhlissa aina, tarjolla oli riisiryynipuuroa ja sekahedelmäkiisseliä (tai sekahedelmäsoppaa, kuten minä aina sanon. Magnus sanoo SEKAHERELMÄLIIRUMIA).
Minä otin kaksi lautasta käteeni seistessäni puurojonossa. Toiselle lautaselle mojautin napollisen puuroa ja toiselle äyskäröin saman verran soppaa.
En nimittäin pysty sekoittamaan noita ihania herkkuja samalle lautaselle. (Senkin seikan olen jo aiemminkin jossakin näissä vajaassa neljässäsadassa edellisessä bloggauksessa esille suureen ääneen tuonut.)
-Kuinka meinaat, että pysyvät erillään vielä vatsassa? kysyi Herbert toisessa viimeviikolla pidetyssä joulujuhlassa, joka viime viikolla pidettiin, josta kirjoitan muutaman sanan vähän tuonnempana ja jossa juhlassa oli samat tarjoilut kuin tuossa edellisessä.
-Se onkin tässä se vaikein puoli, mutta uskon, että erillään pysyvät, kun ei hotki, vastasin minä viisaasti suu täynnä kanelisokerilla peitettyä puurosatsia.
Sain jo kansakoulussa syödä erikseen sopan ja puuron, kun alahuuli väpättäen keittäjälle kuiskasin, etten tykkää syödä niitä SEKASI.
Myös makkarakeiton sain syödä ilman makkaraa kotona lapsena. Tai siis halusin oman makkaraosuuteni kylmänä. En tykännyt lämpöisestä makkarasta. Mistään muusta syömisestä ei koskaan kohdallani, eikä liioin veljeni kohdalla, ikinä poikettu.
Ruokaa ei saanut koskaan moittia. Se on minusta kyllä ihan oikein. Minäkään en anna ikinä sanoa mistään ruoasta halaistuakaan negatiivista sanaa. Maistui sitten vaikka seinäntilkkeeltä. Erään kerran, kun asetuin syömään hiukan myöhemmin kuin Magnus, kulautin ihan aluksi puolilasillista maitoa kurkusta alas.
-Tämä maitohan on hapanta, sanoin naama vintturalla.
-Joo, nii on, mutta ku ei tohori sanua mitää"! Magnus kuiskasi.
Olen varmasti tämän jo ennenkin kertonut, mutta aina voi olla joku, joka ei ole lukenut, tai ei muuten muista.

Se toinen joulujuhla, jossa tarjoiltiin puuroa ja josta lupasin muutaman sanan kertoa oli sunnuntaina jumalanpalveluksen päälle oli seurakunnan vapaaehtoistyössä mukana oleville ja sen sellaisille. Juhla  vietettiin se seurakuntatalolla. Lauloimme vuoden 2013 joululauluvihkosista joululauluja ja seurakunnan työntekijät esittivät meille ohjelmaa. Jouluevankeliumikin luettiin neljällä eri murteella. Kaikki ymmärsin hyvin. Ne kohdat, joita en ymmärtänyt, arvasin, koska niin tuttu se evankeliumi on. Riemullinen ja ihana murteella kuin murteella. Kerran olen kuullut sen luettavan myös stadin slangilla ja silloin oli arvattava melkein joka sana, mutta ymmärrystä se ei estänyt!!!
Seurakunnassamme on myös maanmainioita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Tonttu-sketsi naurattaa vieläkin. :D

Sunnuntain Jumalanpalveluksessa oli kirkossa innokasta väkeä runsaasti hevosenpäänkokoisista meihin vähän pitempiin ja leveämpiin ja kaikkea siltä väliltä. Riemullinen hetki oli Hoosianna laulaa. Nostin oikein kädet korkealle, vaikka muuten kuulun ehdottomasti ns. rautakankiuskovaisiin. Rautakankiuskovaiset ovat tunnettuja siitä, että ylistäessään heillä ei liiku kuin alaleuka.
Kiitin siinä käsiä huiskuttaessani sydämestäni omasta seurakunnastani ja siitä, että vielä saan siihen kuulua. Jeesus Suomen kirkkoa ja kansaa armahtakoon. Ian joka iikkaa, pappia ja piispaa.

T: Kaisa Järnsticka-Surmjölk
--------------------------------------------------
Psalmi 131

Osaansa tyytyvän rukous

Matkalaulu. Daavidin psalmi.
Herra, sydämeni ei ole korskea
eivätkä silmäni ylpeät.
Minä en ole tavoitellut suuria,
en pyrkinyt liian korkealle.
Ei, olen löytänyt rauhan,
mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen.
Israel, pane toivosi Herraan
nyt ja aina.

5 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Voi, voi. Tuo sun pötköhommeli on niin hieno että oikeen. Minä teen kyllä villasukkia, mutta mitään kransseja en osaa tehdä.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä ollut vähä haipakkaa ja sitä sun tätä. Kortit todella upeita ja näytti maksukin onnistuvan. Kiitos kaunis. Hyvää adventti aikaa. Isoäit

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Joo ja nyt, kun se on ikkunalla, niin nyt se vasta oikein hieno onkin! Ihailen sitä suureen ääneen kuljeskellessani ikkunan ohitse.
Jos osaat sukkia kutoa, niin varmasti osaat pötkökranssinkin. Laitan joskus ohjeen! :D

kaisa jouppi kirjoitti...

Isoäiti
Kiitos kannatuksesta ja hyvä jotta kelepas. Oli muuten virheellinen numero yhdellä muullaki. Selvis, kun sinä kerroit asiasta.
Haipakkata on ollu täälläki. Viimeksi tosiaan tänään, kun käväsin Tampereella. Vieläki ihimetyttää sun flikkaanen ääni. Mutta mikäs kumma se on, ku eikö me aika flikkaasia ookki?
Hyvää adventin aikaa sulle myös!

Rautalintu kirjoitti...

Ny piti lähtiä ihan vasite kronaamahan jääkaapista hampparinlenkistä pätkä ja hotalehtaa se kylymiltänsä...