Remonttihuolia.

Nyt, kun olen saanut tämän blogini valtakunnan verkkoon liitettyä, aion suhtautua kirjoittamiseen vakavasti.Nythän voi olla niin, että joku muukin, kuin minä itse, alkaa intenssiivisesti lukea tätä.

Kyllä! Olin todella merkinnyt itseni lukijaksi OMAAN PLOKIINI ja työn ja tuskan kautta sain leveän naamatauluni poistettua listoilta!

Nyt on kaikki toisin ja voin alkaa uudella innolla kirjottamaan kaikesta siitä huikaisevasta, mitä tapahtuu, kun asuu aika kaukana kaikesta ja keskellä peltoaukeamia, pihapiirissä vanha navetta ja puuliiteri.

Muunmuassa alussa olevasta kuvasta käy ilmi, mitä tapahtui perjantaina. Magnus otti ja haki sementtiä ja kiipesi katolle. Olin jyrkästi kieltänyt kiipeämästä katolle!

Kauhukseni Magnus vaan otti sementtisangon ja lähti määrätietoisesti kuten Gustafssonin Veikka ainakin, nousemaan tikkaita pitkin korkeuksiin. Ajattelin, että jos sieltä tippuu, niin ikinä en sano sille enää sanaakaan. Ulos en uskaltanut mennä seuraamaan operaatiota.

Pelättyä tömähdystä ei kuulunut. Sieppasin kameran ja otin ikimuistoisen kuvan. On mulla vaan aikamoinen mies. Ketterä ja taitava.

" Kannatti käydä aikoinaan muurarikurssi, vai mitä?" karjuin Magnukselle katolle.

" Joo, vaikkei muuraamisesta edes PUHUTTU. Kuakittiin vaan vetäjän pottumaata!" karjui Magnus takaisin.

Tänään leivoin about 72 korvapuustia. Valitsin kaikki kauniit ja sopusuhtaiset eri pusseihin. Sellaiset, joita kehtaa tarjota seuravieraalle ja vielä katsoa silmiin. Kaikki vänkylät sujauttelin myös pusseihin ja ne syötetään omaisille.(Omaiset saivat ilokseen sievoisen määrän puusteja. Omaiset koostuvat Charles Hermanista ja Magnuksesta. Minä en ole omainen, koska olen laihdutuskuurilla).

Sain myös tänään ennakkovaroituksen, että pääsen lausumaan RUNOJANI Jurvaan.

Jurvassa pidetään lokakuussa 10 (!) päivän kokoussarja. Siitäpä innostuin ja ilahduin niin, että runoratsu lähti melkein heti juosta jolkottaan.

Kas näin...(rykäys...hmph..harmittaa vieläkin se upea eeppos, jonka jouduin poistamaan blogilta tässä taannoin. En kerinnyt edes ylös kirjoittaa, niin oli hoppu).

Runo: Yläkerran ikkunasta jos viitsii ulos vilkaista

huomaa, miten vilja alkaa olla kypsää.

Ei mene kuin tuokkonen ja pienen talon kokoiset

puimurit

vihertävät ja keltaiset

alkavat kitaansa tähkäpäitä ahtaa.

Ennen muinoin, kauan sitten niitä

kellertäviä ja vihreitä

puimureita

yskitti.

Kurkkuun peltiseen takertuivat vihneet ja oljet.

Ei enää oikeastaan niin satu.

Niillä on paksut kurkut nykyään.

Joo, ihan hyvä. Aion lähettää runon " Maamiehen tietolaariin"

Nyt menen lukemaan Raamattua (Jobin kirjaa edelleen) ja sitten going, going!