perjantai 11. syyskuuta 2009


Köökin ikkunasta kun ulos iltasella katsahtaa, saattaa nähdä oheisen kaltaista väriläiskintää.
Olen tänä päivänä joutunut jättämään väliin sauvahyppelylenkin. Syy: selässä mossahti ilkeesti, kun istuin pahaa-aavistamattomana tuolilla ja aioin heittää kintun toisen päälle. Heittämisen päälle en sitten kyennytkään tekemään yhtään mitään pitkään aikaan.
Minulla ei koskaan ole ollut selkäkipuja. Ehkä ainut paikka laaja-alaisessa krupissani, jossa tosiaan ei koskaan ole ollut minkään valtakunnan näverrystä.
Nyt, kun kivistykseltäni en päässyt lenkille ajattelin, kuinka olisinkaan NAUTTINUT, kun kepakot suihkien olisin kiitänyt kylätietä pitkin. Todellisuudessa olisin varmaan taas mielessäni voihkinut, että VIELÄ NUIN PITKÄ MATKA KOTIO...VIELÄ NUIN PITKÄ MATKA KOTIO...
Magnus sanoi, että hullu niin kylypöö, notta nahka irtuaa (tarkoittaen raivoisaa lenkkeilyäni monen vuoden jälkeen).
Hän on oikeassa. Pitäisi ottaa kevyemmin. Nyt aion LEVÄHTÄÄ muutaman päivän.
Huomenna aion varovaisesti myös tiedustaa, onko rakas tätini ja miehensä savusaunallaan. Jos ovat, kutsumme itsemme sinne liennyttelemään jäykkiä niskanappejamme.
Toivon Keskiviikossa oli kaikenkaikkiaan 22 toivorikasta osanottajaa. Ilta oli muutenkin tosi hyvä. Puheet olivat hyviä, kaffi oli hyvää ja virret raikuivat niin. että tantere tärisi.
Oma runo-osuuteni meni aivan, kuten ennenkin: sydän tunki soppatorveen, leuat lotisivat ja kieli oli tartuksissa kitalakeen ja olo tuntui typerältä, sekä ennen lausuntaa ja myös jälkikäteen!
Runo on liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, joten en saa teiltä koskaan tietoon, olivatko tuntemukset aiheellisia.
Olisikohan paras alkaa kirjoittaan niitä HAIKUJA?
I HATE HAIKUJA!
Mun mielestä on outoa, että pitäis mahdollisimman lyhyesti ja niukalti ympätä sanoja tarkottamaan romaanin verran asiaa.
Runo haikurunoista: Hmph! (siinä onnistuin sanomaan aika lyhykäisesti tuntemukseni).
No, myöntää täytyy, että johtuen näistä luutuneista ennakkoluuloistani minulla ei ole MILJARTTEJA lukijoita, kuten haikurunoilijoilla on. Liekö teittiä tälläkään hetkellä usiampaa, kun...?
Tänään olimme Magnuksen kanssa syntymäkaupungissani.
Iski kaamee ikävä lapsenlapsia.
Koska he eivät voineet tulla meittin tykö, lähdimme me heittien luo. Kävin myös terapiakoira Lyllanin kansa kylävisiitillä. Jälleen kerran huomasin, että vaaleanpunaisen narun päässä on ehkä tämän maailmankaikkeuden komein, kiiltävin ja viisain nelikoipinen karvake. Se tuli taas kerralla selväksi, ei yksin minun, vaan myöskin vierailupaikkani emännän suulla todistettuna.
Lulu sai näkkäriä syödäkseen ja söikin sen mieluusti, jahka ensin ymmärrettiin laittaa sentti Becelliä päälle.
Hiljaisina ja onnellisina ajeltiin Magnuksen kaa takaisin tänne Vähällenevalle. Minä kudoin pätkän vihertävänoranssia vauvan nuttua Etiooppiaan. Tähän nuttuun ei ole tullut yhtään virhettä, josta olen erityisen onnellinen. Nuttu oli minun noin 9:s ja ensimmäinen VIRHEETÖN siis.
Runopiiri oli jäädä mainitsematta kuluvan viikon riennoistani. Harjoittelimme A. Kiven pätkelmää seitsemästä veljeksestä. Minä sain paikata Helenan esittämää dialoogia tällä kertaa. Edellisellä kerralla markkeerasin Eevaa. Minulla ei ole taaskaan muuta, kuin kuiskaajan rooli sitten varsinaisessa esityksessä. Minä en opi nimittäin tekstiä ulkoa. En edes omia sepustelmiani. En, vaikka ovat sanoneet, että KEKSI uusia sanoja, jos unehtuu. Nehän ovat sun omia! Tekijänoikeuslakikin olisi voimaton. Mutta minua kauhistuttaa jo pelkkä ajatuskin, että töklöttäisin estraadilla rinnus rottingilla, enkä muistaisi MITÄÄN! En edes, mikä maa, tai mikä mahdollinen valuutta. HUI OLOKOON!
Eläydyimme viime torstain harjoituksissa niin tekstin saloihin, että ammattinäyttelijätkin olisivat kalvenneet meitä kattellessa.
Lopuksi naurettiin kuollaksemme ja luikautimme laulun "Metsän poika tahdon olla. Sankar jylhän kuusiston...
Ei tainnut kirjaston lukusalissa olla pahaistakaan lukurauhaa.
Kiitos Ellu siitä runokilpailuvihjeestä! Olen saanut ennenkin kehoituksia kilpailuihin, mutta missannut ne onnistuneesti joka kerta. Kun olen kaivanut kilpailuilmoitukset esiin katsoakseni, että JAAHAS, KOSKAS se nyt olikaan se LÄHDETTÄMISAIKA, niin kilpailut ovat jo olleet ja menneet ja voittajillekin kranssit jaettunna.
NYT aion terästäytyä.
Harjoituksen vuoksi kirjoitan nyt hetimiten runosen:
Kyllä hänellä olisi asiaan sanat olleet
mutta eihän niitä...
Ei niitä
niin vaan voinut sanoa.
Juuttuivat kielen päälle.
Johonkin ne ajatuksissa takertuivat
viivasuoran suun taakse.
Hän sanoi vaan,
muina miehinä tietenkin:
" Asiat kyllä suttaantuu,
rahalla saa. Hevosella pääsee".
Kun olisi rohjennut
olisi kertonut, minkä hyvin tiesi:
"Jeesus auttaa. Jeesus antaa elämän.
Iankaikkisuuden".
Jäi sanomatta. Maailman tärkein.
Olikohan joku muu rohjennut?
Lehdessä luki, että oli nukkunut
pois.

2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Aivan ihana iltataivas...mistähän ovat nuo värit syntyneet ;)ihminen ei ainakaan ole 'maalaillut' taivaan värejä, kukkia, luontoa jne.
Muistan oppikouluajoiltani kun piti näytellä pienessä ryhmässä oma näytelmä, meitä oli 3 tyttöä ja harjoittelimme aivan omasta päästä keksimäämme näytelmää, johon ei loppujen lopuksi ollut kunnon käsikirjoitusta, päädyimme siihen että juonen vain suunnitelemme ja jokainen meistä keksi omasta päästä sanomiset...me olimme khöm. parhaimmat
ja opettajakin nauroi ja kehui meitä, eli ei tarvinnut Kaisa lukea ulkoa vuorosanoja ;o Voit arvata miten meillä oli näytelmässä naurusta pitämistä kun emme tienneet mitä se toinen päästää suustaan.
On taas ollut hyviä juttuja sinun blogissasi joista nauttii lukea ;) kiitos niistä!

pau kirjoitti...

Mä ootan aina syrän syrjällään,
onko Kaisalla uutta tekstiä.
Ja kun on, niin ilahun mahottomasti. Niin nytkin.
Kiva kuulla sekin, että kurot sinne Etiopiaan sinäkin.
Mulla on pino kans, ja pitäis lähettää.
Onkohan kukaan punninnut, montako niitä menee kiloon?
Sarilta piti kysymäni, vaan unohdin, kun näin häntä
äsken Hyllyvällä Kalliolla.
Kilo tai kaksi kannattaa lähettää, postikulut on passelit sillä lailla parhaiten.

Rukoillaan sun selkäs puolesta!
Oot sä mahottomasti laihtunut 10 kg :O
Tuli mieleeni hymyn kera, kun siitä luin, mitä sanavalmis tätini sanoi äidilleni,
kun tämä oli kai kilon laihtunut, sitä tuskin huomasi.
Täti meinasi: "Aivanhan sä LOPUT, kun noin laihut!"

Joten toivon, ettet sä LOPU. Magnuksen näin viikko sitten kotikaupunkisi torilla, ja hänkin näytti vähän
LOPPUVAN.
Itsekin olen yrittänyt saada itseäni vähän kuihtumaan keskikohdalta, mutta LOPPUMISEN vaara ei uhkaa.

Kiitos taas kirjoituksista, ja RUNOA vaan pukkaamaan,
niin että raati saa lukemista.
Siunauksin Innokas IhailijaKerhosi Jäsen