lauantai 27. helmikuuta 2010

Äitini tekemiä Tiffany-ruususia.
Äiti teki niitä monia ja monen värisiä askartelukerhossa asuessaan Vuorikodissa.
Hän ojensi niitä ihmisille lahjaksi ja muistoksi aina sopivien tilaisuuksien tullen.
Niin myös minulle.
Sanoin, että minä tahdon monta ruusua. Näin valmiiksi sieluni silmillä itselläni yökkäripöydällä kuvassa näkyvän ruusukimpuntapaisen haavekuvan.
Äiti oli yhden ruusun ihminen ja ihmettelikin minulle, miksi minun pitää olla niin kummallinen.
"TIFFANYRUUSUJA PITÄÄ OLLA VAASISSA VAIN YKSI! PISTE!" sanoi äitsykkäni.
" JAA-A" uskalsin minä sanoa.
(Olen sitä ikäpolvea, joka ei juurikaan sanonut äideille, eikä isille vastaan missään asiassa. Ei edes MAKUASIOISSA).
"TIFFANYRUUSUJA PITÄÄ OLLA ISO FLÄRÄ VAASISSA! KAKSOSIPISTE!" kuiskasin vastaan ja varsin pontevasti.
Mukisematta mameliinini sitten aina silloin tällöin sopivan tilaisuuden tullen antoi minulle ruususen.
Milloin synttärinä, milloin nimpparina, milloin "siivouspalkkaa" jne.
Tuossa lasivaasissa on nyt sitten, kiitos peräänantamattomuuteni, viisi ruusua.
Joskus mietin, johtuuko se, ettei uskaltanut panna kampoihin missään asiassa siihen että väittää ja fämmää vastaan nyt aikuisena joka asiaan?
Sitä puolustaa omaa näkökantaansa raivoisasti hikiseen loppuun, eikä anna periksi, vaikka huomaisi olevansa väärässäkin.
Magnus sanoo, että minä olen niin kauhea väittelijä, että hän välttää VIIMMOSEEN HENGENVETOON joutumasta kanssani siihen.
(Parasta onkin).
Olen onnistuneesti pystynyt hillitsemään itseni joten kuten muiden, kuin Magnuksen kanssa.
Hillitsemisen oppinut sen kantapään kautta. Oikein SIERETTYNEEN-sellaisen.
Kun olen ollut väärässä väittelyissäni olen joutunut nuoleskelemaan haavaumia omissa mustissa mujuissani kauan ja hartaasti.
MAKUasioissa sensijaan olen kyllä AINA oikeassa, kuten myös vastapelurini.
Makuasioissa kaikki ovat itsetykönään oikeassa. Onneksi.
Olisi enämpi, kuin tylsää, jos kaikki pukeutuisivat tismalleen samanlaiseen sotisopaan ja kaikilla olisi jakaus keskellä päätä.
Kaikkien kodit olisivat sisustettuja samanlaisilla mööpeleillä ja jokaisessa ikkunassa heiluisi punapallukkaiset sivuverhot.




Eilen lähdimme Magnuksen kanssa vieruskunnan Ässä-kauppaan ostoksille.
Magnuksen piti saada TIKKU, jolle taltioida kaikki räpsimämme valokuvat.
Kysyin huolestuneena, kuinka löydän blogistooni tarvitsemat kuvat joltain ihme tikulta, kun se nytkin on jo vaivalloista?
Ei kuulemma ole vaikeaa, edes meikäläisen ÄO-määrällä varustetulle yksilölle.
Oikeastaan en kylläkään tiedä mikä Äo-määräni määrä on.
Yhden kerran olen uskaltautunut tarkistuttamaan älyäni melkein tehtävähetteikön loppuun asti.
Pääsin mielestäni aika huljakkaastikkin loppumetreille asti (johtuikohan siitä, että tehtävät oli laatinut joku kauppaliike. Loppuun asti päässeet olisivat lupausten mukaan saaneet tilaillakkin yhtä sun toista.
Mikäs olisi ollut tilaillessa, kun ÄO-käyrä kauppaliikkeenkin mukaan olisi huidellut kärkipäitä.)
En sitten ymmärtänyt, mitenkä tulokset piti lähettää eteenpäin.
Olivat niin kovasti vieraalla murteella käskyt. Ihan enklanniksi, ja siinä en ole oikein haka, kuten muistanette.
Täytyy siis edelleen vaan tyytyä niihin testituloksiin, joita on saanut elämänsä varrella kuulla suullisesti: NUIN VIISAAN NÄKÖNEN JA NUIN TYHMÄ.
Kauppassa vierähtikin aikaa sitten ylenmäärin, kun jokaista muistilappuun kirjoitettua asiaa piti katsella ja etsiä koirien ja kissojen kanssa.
Vieraat paikat kun olivat kyseessä.
Niin vaan kävi, että siankorvat olivat suuren kysynnän vuoksi päässeet loppumaan.
Ostimme sensijaan sellaiset puruluikut, jotka eivät vedä läheskään vertoja siankorville. (Minunkaan mielestäni, saati Lyllanin).
Viimeksi, kun ostin niitä korvia Lyllanille, niin ne vaikuttivat niin HERKULLISELTA, että teki mieleni salaa nökertää niitä jostain kulmasta.
Magnus sanoi, että ÄLÄ VAAN HYVÄ IHIMINEN MEE SYÄMÄHÄN SIANKORVAA! ERES PIÄNTÄKÄÄN PALAA!!!
Hän ei ole vieläkään selvinnyt niistäkään kauhun ällötunteista, joita aiheutin syödessäni aina jauhelihaa, siskonmakkaroita, kyljyksiä ja kotletteja raakana.
Valitettavasti täytyi lopettaa herkuttelu, kun tuli se HULLUN LEHMÄN buumi. (Ihan pienen siskonmakkaran olen syönyt silloin tällöin, koska ajattelen, että eivät ne niin kauan kerkee siinä sopan päällä kypsyä muutenkaan.)




Tänään sonnustauduin Huutoniemen kirkkoon.
Meitä naisia sinne tuli loppujen lopuksi ihan mukavasti, vaikka varttia vaille ei ollut vielä saapunut kuin muutama nokka.
Pääpuhuja oli ihan Vantaalta asti lähtenyt tänne ihmisten ilmoille.
Aikaa oli varattu kysymyksiä vartenkin runsaasti.
Mietin itsetykönäni kuumeisesti jotain kysymystä, mikä olisi vuosikausia hiertänyt mielessä, mutta en muistanut yhtäkään.
Sen muistan, kun pyhäkoululaisille aikoinani sanoin, että voivat kysyä jotain minulta ja minä yritän vastata (olimme lukeneet raamatusta, kuinka Jeesus kulkee vetten päällä).
Yksi pikkutyttö kysäisikin minulta:" MIKS SULLA ON NOIN PAKSUT KÄDET?"
"Voi olla, että osasyynä on se, että olen muutenkin aika paksu" vastasin asiantuntevasti.
Pienen tytön mielestä varmaan Jeesuksen veden päällä kävely oli ihan selvä juttu. Open paksut kädet eivät niinkään.
Sain lausua neljä runoa Huutoniemellä.
Voisin kirjoittaa niitä tänne blogiinkin, mutta lähisukulaista siteeratakseni: ne ovat ihan liian pitkiä.
Kirjoitan sensijaan ihan uuden uutukaisen runon, joka miellyttää varmaan lähisukuakin: Moi Jeesus.
Täälä mä.
Missä sä?
Apuva!



Näitä piirteli Kaisa von Hjälpropdahl

1 kommentti:

Anita kirjoitti...

Äitisi oli monipuolinen taiteilija, tosi ihania tiffany-ruusuja jotka ovat ikuisia kun käsittelee niitä varovasti. Äitisi huomioi hienosti toiveesi saada enemmän ruusuja ja kivalla tavalla sait viisi --<--<-(@ Terveiset lumisateisesta ja melkein nollakelisestä Nikolainkaupungista, Anita