Hieraisinpa tulehtunutta silmääni toisenkin kerran lukiessani otsikon paikallisaviisistamme maanantaina. Päivä oli kerralla pelastettu.
Kerrankin hyvä uutinen. Etten sanoisi JYMY sellainen.
Juuri tuon lööpin mukainen tieto moljahti minunkin mieleeni yöllä täpötäydessä linja-autossa vuonna 1987 elokuussa.
Köröttelin onnellisena Helssingin ÖLYMPIÄ stadionilta kotiin uuden uutukaisena ihmisenä.
Stadionilla oli pidetty elokuisena viikonloppuna Helsinki-Missio, jossa oli puhujana Billy Graham (Karhami, kuten eräs rouva nimen lausui). Hän on amerikkalainen kuuluisa evankelista ja tällä hetkellä yhdeksissäkymmenissä jo.
Siellä Missiossapa olin kongonnut penkiltä ylös ja astellut viheriölle vastaanottamaan Jeesuksen omaan elämääni.
Kaikki sadat ja taas sadat ihmiset tulivat jo pois sieltä ja juhlat olivat käytännössä jo ohitse melkein, kun meikäläinen vasta "heräsi".
Olen lukenut myöhemmin, että joku mies heräsi vielä myöhempään ja oli joutunut kiipeämään jonkin aitauksenkin yli päästäkseen ruohikolle.
Ei siinä tietenkään olisi tarvinnut mihinkään heinikolle hyppiä, meikäläisenkään.
Riittää, kun sanoo siinä kussa on: Here I am! (huom! Minulla on b:n paperit britaniasta, mutta ymmärrättehän, mitä tahdon sanoa?)


Kyllä minä aina olin uskonut, että Jeesus on ja että hän on Jumalan poika.
Mutta muistan, miten sain ikäänkuin YLIMÄÄRÄISEN SISÄISEN SYDÄMEN TIEDON, että JEESUS ON TOTTA!
"HYVÄT IHIMISET! KAIKKI, MITÄ KOULUSSA KERROTTIIN JEESUKSESTA, ON OIKEESTI TOTTA! pahkuloin pupeltaessani vierustoverini eväitä.
Uhosin valtaisaa intoa, kun odotin, että saan kertoa kotijoukoille tuon jymy-yllärin.
Silmällistäkään en nukkunut ja sydän täynnä Helmi-pumpulia sanoin uutisen ensimmäiseksi Magnukselle.
Hän kysyi puolestaan minulta, notta ookko sä ny joku hihhuli?
EI! En ole hihhuli! Olen KOO JOUPPI! Jeesus elää!
Äiti-vainajani epäili, että olen tullut hulluksi! Epäily ei ottanut moneen vuoteen laantuakseen.
Hän oli hyvä antamaan valaisevia esimerkkejä ja havainnollisesti esitti kerrankin, kummonen minä olen: silmät nauliintuneina kattolaipioon hoen koko ajan käsiä väännellen kolkolla äänellä:"raamattu...raamattu...raamattu!"
Jotka minut tuntevat ja tietävät voivat päätellä osuiko esitys oikeaan :)
Miksi istuin siellä linja-autossa uudet nilkkurit tukevissa kintuissani johtui siitä, että olin luvannut kuukausia sitten Jumalalle, että Hän saisi tehdä kanssani,kuten parhaaksi näkee.
Muistan miten makasin pimeässä makuukammarissamme Magnuksen kyljessä ja sanoin itsekseni juhlallisesti (en tietenkään ääneen, ettei Magnus vaan kuule):"Tässä oon Jumala. Tee mitä tahdot!"
Hyvin tosissani olin. Sen myös muistan.
Tosissaan otti Jumalakin :)
Siitä hetkestä alkoi kohdallani elämä. Isolla eellä.
Päivääkään en ole katunut. Sitä kyllä, että miksen ennemmin älynnyt.
Kyllä uskovainen työkaverikin jotain yritti posmottaa, mutta ajattelin aina, että vähällä on pilallinen noin mukava ihminen.
Hohhoijaa!









En sitten mennytkään Nikolainkaupunkiin, kuten viimeksi hieman uhosin.
Sovittiin kuitenkin A-tädin kaa, että palaamme asian toteutukseen ensi viikolla, jos muut asiat suttaantuvat siihen mennessä.
Aion kyllä rukoilla suttaantumisien puolesta.
Menin siis kuntosalin jälkeen gymminauhajumppaan.
Nyt eivät ollee tosin nauhat kehissä, vaan tuolit.
Hyvät hyssykät! Minä olen luullut, että tuolijumppaa harrastelevat vellitalojen asukkaat hoitajan avittamina.
Hoitajaa olisin kyllä tarvinnut siinä jumpatessani.
Jos olinkin luullut, että kuntokäyrä on pystysuunta-asennossa huikeasti kohollansa, karisi moinen luulo heti kättelyssä tuolinjalkoja pitkin permannolle.
Esimerkiksi takapuolen kankuston nostelu puolelta toiselle (JALAT IRTI LATTIASTA ja KÄDET YLHÄÄLLÄ)niin, että väliin olisi voinut laittaa sunnuntaihesarin, ei onnistunut ollenkaan.
Väliin olisi mahtunut tuskin pakasta repästy nästyykikään. Pah!
Eteisessä pukiessamme toppatakkeja ja yllemyssyjä yllemme, lohduttelimme toisiamme erään frouvan kanssa.
"Tästä on jäljellä vain enää yksi suunta: ylöspäin!" sanoimme vakavina.



Jumpan jälkeen Eerikki ja Maikkukin tulivat iltapäiväkahville.
Tiet olivat auratut ja kaikki oli hyvin.
Tein meille kakkoslaatulaskiaispullia ja hyvällä omallatunnolla ne myöskin söimme.
Ai, että miksi kakkoslaatua?
No siksi, että minulla ei ollut karvasmantelimarsipaanimössykkää laittaa pullan kannen alle.
Karvasmantelimarsipaanimössykkä ON AINOA OIKEA TÄYTE ko PULLAAN!
Minun piti Magnuksen iloksi laittaa väliin mansikkahilloa.




Tänään kurvaisen Östermyyran Ylistaroon kirjoituspiiriin.
En ole ehtinyt tehdä annettuja kirjoitustehtäviä.
Olen kyllä kirjoitellut niitä rakkausrunoja ja aionkin niitä lukea, jos niikseen tulee.
Näkevät ja kuulevat, etten ole vain kynsiäni pureskellut.
En ole liioin kisoja katsellut. Emme sitten ikinä saaneet äntiin hakea niitä boxeja ja dixejä sukulaisilta eikä tutuilta, vaikka he auliisti niitä olisivat antaneet.
Olen lukenut sanomalehdistä ja lukenut netistä uutisia urheilun tuoksinoista.
Olen jo niitä lukiessani tuohduskellut, saati sitten, jos televitsioonista olisin tiiraillut.
Ja minähän olisin! Olisi runot, nukkumiset, keittämiset ja meinaamiset jääneet tyystin tekemättä, mikäli itseäni vähäkään tunnen.



Ollos tervehditty ja kaikinpuolin rakastettu, hyvä tuntematon ja tunnettu lukijani.
T: Kaisa von Stoljumpsten