keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Väärin!
En ole polkemisesta uuvahduksis, niin että hengen on salvannut.
Itse asiassa jalkani eivät ylettyneet edes polkimille, niin että polje siinä sitten!
Suuni on tuossa asennossa siksi, että purkka on luiskahtaa pihalle kuvauksesta juohtuvan jännityksen takia.
Sain taas otatettua itsestäni lavastetun kuvan. (Kiitos kuntoystäväni :)
Salilla olen ja sijaitsen tässä ihan aidosti ja tuo kuvassa näkyvä kiskonta-narukone on ihan ehta.
Sitä on hauska vedellä
ja katsella samalla sivupeilistä komeeta profiiliaan.
Toivon todella, että se komeus puolittuu seuraavan vuoden kuluessa.
Olen kyllästynyt muhkuroihin ja leukoihin, patteihin ja lölleröihin, appelssiinireisiin ja alleihin, suonikohjuihin ja paukuroihin!
JAA, ETTÄ EIVÄT ENÄÄ TÄLLÄ IKÄÄ SILIÄ?
Hmm? No kunto ainakin nousee, että ei niin väsytä niitä kanniskella.




Aamulla tänään lähdin taas innosta puhkuen salille.
Siellä on useahkosti sellaiset tuoksut, että minä olen käynyt vastahyökkäykseen.
Ennen lähtöäni pestä lotisutin itseäni runsaalla vedellä ja hinkkasin saippuaa niin, että monen sadan gramman klöntistä jäi melkein hajut vain jäljelle lavuaarin reunalle.
Laitoin väkevältä tuoksuvaa bodylotionia ylt`ympäri bodya ja deodorantti stickikin vajeni ainakin sentin, kun krahnasin sitä kainaloihini.
Hajuvettä loiskautin sinne sun tänne, sykkivien-ja muuten vain pullottavien suonien (vrt. suonikohjut) päälle.
Jo vain tuoksahteli hyvältä, eikä ainakaan hiki hunajoinut.
Tein kaiken tämän, vaikka olin hyväisesti kuurannut itseni putipuhtaaksi Maikun ja Eerikin hyvässä saunassa edellis iltasella.
Tiesin varmasti, että vaikka vääntäytymiseni jalkareisivatsajunttaan ( itse keksimäni nimi eräälle laitteelle) kävi työstä ja hiki tirrasi otsaluulla, niin minä en haissut (sanan varsinaisessa merkityksessä).




Salittamisen jälkeen menin kirjastoon, joka oli kiinni.
Pudotin viime viikolla lainaamani "Turun linnan kolme Katariinaa" (oikein hyvä kirja)palautus luukkuun ja lähdin könyämään autolle.
Matkalla autolle huomasin, että maassa makaa tutun näköinen lompakko.
"Kas! Joku on saanut lahjaksi samanlaisen lompsan, kuin minäkin ja nyt on tipahuttanut sen taskustaan!"
Paitsi, että se joku olin minä.
Kauhistelin mielessäni ajatusta, että kirjasto olisi ollut auki.
Olisin mennyt sisälle ja valinnut kirjoja lainattavaksi. Lueskellut takakansien esittelyjä ja katsonut, miten kirjat loppuvat.
En ole koskaan lukenut mitään kirjaa niin, etten olisi katsonut loppua.
Siis kuinka kaikki päättyy. Jos päättyypi mielestäni surkeasti EN LUE OLLENKAAN!
Sillä aikaa joku olisi löytänyt lompakkoni ja luultavasti kyllä vienyt sen kirjastoon ja ojentanut sen huolekkaana virkailijalle.
Mutta sitä ennen minä olisin jo ehtinyt virua huonovointisena sydämen tykyttyisenä takahuoneessa LIIAN KAUAN.
Sitten minua nauratti ajatus, että Taivaan Isä on järjestänyt kirjastojenkin aukiolon niin, että Jouppi voi huoletta (!) pudotella lompsiaan, niin että myös löytää ne.
Soitin autosta helpottuneena pari puhelua.
Toisen Charlesille, joka vastasi, mutta en kuullut montaakaan sanaa, ja toisen Saarukalle, joka taas puolestaan ei kuullut, että puhelin soi.
Lähdin siitä sitten ajelemaan nuttukerhoon.
Tikkusimme puikot kilisten monta senttiä nuttuja ja joimme hyvät sumpit välillä.
Tämänkertainen nutturi oli leiponut niin hyvää piirakkaa, että otin neljä (4) palasta, eivätkä ne olleet mitään veitseltä maistuvia palasia, vaan KUNNON kokoisia.
Kävimme nuttarikerhon jälkeen Laalaan kanssa postissa lähettämässä kaksi pussukallista nuttuja Etiopiaan.
Huomenna menen taas vaihteeksi kirjastoon.
Meillä on siellä runopiiri.
Piiri on hiukan muuttanut luonnettaan.
Enää emme mene ESIINTYMÄÄN, vaan luemme ja mutustelemme runoja muuten vaan.
Minä kyllä sanoin, että jos väkisin joku tahtoo meitä esiintymään , niin voin kyllä UHRAUTUA.(Vaatimatonta rykimistä).
Nimittäin jos saa lukea paperista ja vielä omiaan, niin mikä ettei.


En kyllä osaa analysoida runoja, enkä miettiä syntyjä syviä (valitettavasti).
Meikäläisen mielestä runo on, joko hyvä, tai toinen vaihtoehto: sitä ei olisi ikinä pitänyt kirjoittaakaan.
Mitä analyseeraamista on esimerkiksi siinä ,että runoilija runoilee:
YÖ SYSI OLI MUSTA
EI NÄHNYT NOKKAANS PITEMMÄLLE
VAIK´ KUINK´ OLI LITTANAINEN.
EI HYVINYT SILMÄN SIRISTE
AUTTANUT EIPI KUUN KUME.
Ei mitään, sanon minä. Pimeessä ei näe ja sillä sipuli.



Aion lainata huomenna jonkun kirjan.
Sellaisen, joka loppuu hyvin, joka on totta ja mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja paksu.
Raamattu on sellainen, mutta kysyn löytyiskö myös jotain muuta.


Tuus Kaisa

4 kommenttia:

pau kirjoitti...

Olipa sävy sävyyn soveltuva rouvasihminen kuvassa! Pökät just kuin laitteet, ja vihreätä sopivasti ettei luulla laitteeksi kuitenkaan :D

Ja tuo runo oli huippu: oliko a`la K. Jouppi?

Siunausta ystäväinen huomiseen runomutusteluun ja muihinkin hörppimisiin. Tulin maininneeksi sinut jutussani, kerro jos ei passaa, niin poistan K.J:n pois ja pistän pelkän Kaisan ;)
t. Ä:n Käki johtuen kaikesta mahdollisesta taas

Anita kirjoitti...

Oli kiva nähdä Kaisan harrastukset kuvina, vaikka olivat lavastuskuvia, niissä ovat onnistuneet sekä kuvattava että kuvaaja, jos et olisi paljastanut että poljit 'leikisti' kuntopyörällä olisi mennyt täydestä, jatka vain samaan tahtiin ;)
Huomisessa runopiirissä ainakin sinä taidat 'uhrautua' ja lausut omia runojasi muiden iloksi. Kivoja päiviä tv. Anita

Rosina kirjoitti...

Kiitoksia maininnasta, "kuntoystäväni".
Minun kuvastani ilmeni hyvin, että vyötärö on kadonnut, pitääköhän aloittaa "kadonnen vyötärön metsästys"?
Siis muullakin tavalla kuin pari kertaa viikossa jumppaamalla:)

Kirlah kirjoitti...

sinähän olet kuten minä: en minäkään voi lukea, en varsinkaan jännittäviä kirjoja loppuun, ellen tiedä, että kirja päättyy hyvin ja päähenkilö on vielä hengissä viimeisillä sivuilla.