perjantai 2. huhtikuuta 2010



Vivianni, Joonatan ja Magnus taittelemassa pajun oksia keskiviikkona Tulisalon mettillä (tai niillä main).
Huomasin, että olen liian vanha pajun oksia taittelemaan kenenkään kanssa.
Minun ei tarvinnut tosin muuta, kuin rapsia kuvia, mutta...
Olen liian vanha!
Karjuin, kuin kurkunpäätulehtuinen leijona, kun lapset erehtyivät ottamaan ilon irti rapaisessa ojanpientareessa.
Pajut kasvavat rapakkoisten ojien ja teiden varsilla ja kura lentää tähän aikaan vuodesta. Senhän toki pitäisi olla jo tiedossa.
Sitäpaitsi lapsia se ei haittaa ollenkaan.
Vain liian vanhoja se tuntuu haittaavan. Siitä huolimatta, että pesukoneet on keksitty ja pesuaineet ovat tehokkaita.
Illalla, kun asetuin vatupassiin kertasin "iloista" retkeä.
Mitä olisi ollut väliä, vaikka olisivat pyörineet ojanpiennarkuralumessa vaikka päällään?
Tuskin noille syrjäteille suoloja edes kylvävät, aura-autot?
Peukalonpään kokoinen karvatoukka sentään hillitsi menoa hetkiseksi :), vaikka käskyt ja kiellot muuten kaikuivat kuuroille korville.
Puhuin kauniisti ötökän henkikullan puolesta (vaikka mitään toisen suuntaista käytöstä oli edes ilmassa. Kehoitin tutkimaan ja tarkkailemaan sen menemisiä ja tekemisiä ilman tökkimisiä ja sohimisia.
Onneksi lapset eivät olleet näkemässä, kun listin hampaat irvessä illalla taas niitä tuhkiksia vintinpäällystältämme!
Toivottelin ne sinne, missä ei pippurikaan kasva.
Sinne kun häipyisivät, eläisivät pitempäänkin, kun Letkutiellä.
Jahka arki koittaa, hankin sellaisen kaksin käsin pumpattavan MYRKKYKANISTERIN ja sihauttelen letkua torpukaisemme jok´ikiseen mahdolliseen ja mahdottomaan koloseen.


Makoillessani siis siinä vuoteessani ja KERIESSÄNI mielessäni päivän tapahtumia, minulle vasta selvisi, että olisi pitänyt lasten antaa rauhassa telmiä.
He telmivät joka tapauksessa.
Eivät uskoneet puhetta! Siitäkös meikäläinen otti herneen (tai oikeastaan useita herneitä PALKOINEEN) nenäänsä. Ihan turhaan.
Vanhoilla on aina omat sääntönsä ilon pitämisiin.
Vanhat ovat useahkosti estelemässä kaikennäköistä.
Viatonta ilonpitoakin. Sellaista se on, kun on LIIAHKON vanha. Kärsimätön.
Vaikka toisaalta...
Kirkossa maanantaina soitettiin mukaansatempaava israelilainen laulu.
Edessämme seissyt pikkuinen poika (korkeintaan 3-4 vuotias) nosti kädet pystyyn ja alkoi tanssia musiikin tahdissa.
Välittömästi äiti ja isä hyssyttelivät ja pudistelivat päätä (oikein lempeästi kylläkin).
Pikkupoika lopetti ilon pidon. Eivät olleet hyssyttelijät tällä kertaa edes vanhoja.
Ette vain ollut kyseessä TULEVIA VANHOJA?

Kuntosalilla kävin myöskin maanantaina ja keskiviikkona petraamassa tätä maallista muhkeahkoa röpiäni.
Edellisellä viikolla kuntsarilla olellessani, puin lähtiessäni omaani muistuttavan villatakin ylleni (luullen autuaasti omaani piteleväni).
"Missä mun villatakkini on?" kummasteli eräs kuntoilija ystäväni suureen ääneen.
Minäkin jo ehdin huolestua asiasta, kunnes huomattiin, että röijy oli, kuin olikin minun niskassani.
Omani oli tukevasti repussa, jonne olin sen pannutkin.
Posket pakrottaen muustakin, kuin poskipunasta kuiskasin, että villatakki on mulla.
Selvisi, että molemmat olivat "Etuisasta Hallista" hankittuja ja oikein mukavia ylläpidettäviä.
Huh, huh!
Unohdin puolestani keskiviikkona vanhat tarralenkkarini salille kenkätelineeseen.
Ne kyllä pysyvät tallessa. Niitä ei kukaan laita edes vahingossa kinttuihinsa. Sen verran kulahtaneet ja tössyiset tossut ovat nyt kyseessä.

Sain Elizabethyltä pääsiäiskortin.
Kortissa luki: KAUNEIMMALLE SERKUTYLLERÖLLEN JA PERHEELLEN ILOISTA PÄÄSIÄISTÄ!
Ilahduin kovasti tästä viestistä ja siitä, että joku on ajatellut lämpöisiä ajatuksia viestiä raapustaessaan.
Laitoin kortin keittiöömme taulun päälle, johon aina laitan kaikki saamamme kortit hetkeksi näkösälle.
Tavoistani täysin poiketen otin seuraavana päivänä kortin taas käteeni ja luin tekstin uudestaan.
Nytpä huomasin myös TOISENKIN tekstin,joka oli kortissa aika pienillä, mutta SELVILLÄ puukstaaveilla:

MINÄ HERRA, SINUN JUMALASI TARTUN SINUN OIKEAAN KÄTEESI. MINÄ SANON SINULLE:" ÄLÄ PELKÄÄ, MINÄ AUTAN SINUA."
JES. 41:13

Ilahduin niin, että siitä paikasta rukoilin lähettäjän ja perhekuntansa puolesta plus muutamien muidenkin puolesta.
Vanhana postilaisena muistin erään ammoisen mainoksen: "kirje tai kortti ilahduttaa!"
Oli helppo kerrankin myöntää, että se mainos oli TOTUUDENMUKAINEN.
Herra siunatkoon kaikki serkut maapallon päällä (muidenkin, ettei vain minun).
Kävin samaisen serkkutyttyni äidin, eli Aune-tädin, luona Nikolainkaupungissa tiistaina.
Virkistyneenä ja iloisena sieltä taas lähdin.
Taivaan Isä siunatkoon myös kaikki TÄDIT maapallon päällyställä (muidenkin, kuin vain minun).
Sain Aune-tädiltäni pääsiäislahjaksi ison suklaapupun ja pikkaraisen pääsiäisliinan.
Suklaapupu meni parempiin suihin (muidenkin, kuin vain minun) heti samana iltana ja liina koreilee nyt kammarin pyöreällä pöydällä.


Eilen illalla kirkonmenon jälkeen meillä oli seurakuntatalolla rukousyö.
Emme sentään koko yötä paikalla olleet, eikä ihan puoleenyöhönkään asti.
Minä opin yhden uuden asian sinä yönä.
Uuden ja ihanan.
En sitä käy tässä kirjoittamaan, koska tämä minulle uusi asia meni meikäläiseltäkin hieman YLI HILSEEN, kuten naulan kantaan osuva sanonta kuuluu.

Enkä tiedä osaisinko edes kirjoittaa koko asiaa. Joitakin juttuja en vain saa paperille, vaikka tahtoisin.
En esimerkiksi kokaan voisi kirjoittaa runoa ILLAN HÄMYISÄSTÄ HYMEESTÄ! En liioin SYYSKESÄN KALVAASTA KELMEYDESTÄ.
En koskaan!
Siispä minun oppimani asia voi jäädä kokonaan pois tietoisuudestanne, vaikka kysymyksessä ei ole edes runo, mutta ymmärtänette ontuvan vertauksen.
(Voihan olla, että oppimisoivalluksen tulokset näkyvät muulla lailla. Esimerkiksi tekemisissä, sanoissa, tulemisissa ja menemisissä ja kaiken sortin rakkaudellisuudessa, itsensähillitsemisisä tms. Hmm...
Epäilen kyllä raskaasti!)

En ole saanut äntiin tehdä rahkapiirakkaa.
Maurizziokin kävi kylillä ja harmitti, kun rahkat olivat purkissa ja jauhot pussissa.
Onneksi vieras toi itse tuliaisiksi MAALAHDEN limppua, joka hakkaa rahkikset ja muut höystöt mennen, tulle ja palaten.


Tänään illalla kokoontuu meillä raamattupiiri.
Luulen, että he saavat syyväkseen lämmintä r-piirakkaa. Alkoi juuri nyt tuntua sellaiselta.
Joku voi nyt tähän lopuksi ihmetellä, eikö Magnus ole pukahtanut sanaakaan koko viikkoon?
Hmmff.
On hän pukahtanut, mutta kielsi pukahtamasta :(





T: Kaisa von Nonpukhteus

6 kommenttia:

Anita kirjoitti...

Viviannilla ja Joonatalla oli varmaan hauskaa olla Magnuksen mukana katkomassa pajun oksia, on heillä kiva vanhempana muistella kaikkea kun saivat touhuta siellä ja peuhata...niin Kaisa mekin ollaan varmaan oltu samallaisia, syöty lunta ym. vaikka kiellettiin, vanhoiksi ollaan ehkä tultu :)
Rauhallista Pitkäperjantai-iltaa, tulee juuri TV:stä Jeesuksen viimeiset päivät.

kaisa jouppi kirjoitti...

Anita.
Tuo lumen syönti oli Joonathanilla ja Viviannilla ihan mahdotonta aikoinaan :(
Vivianni sai yhtenä talvena sormenpään kokoisia rakkuloita suuhunsa.
Siitä asti on sitten ollut syömättä lunta :)
SIIHEN AIKAAN, kun ME olimme pieniä, oli lumikin vielä puhtoista ;)
Jääpuikkojakin syötiin, kuin porkkanoita ikään!

Nils- Aslak kirjoitti...

Minä opin aikoinaan ohjailemaan omaa poikaani vain pienillä vihjeillä ja komennoilla. Se tietysti edellytti, ettei ollut koko aikaa komentelemassa.Teillä siellä Pohjanmaalla on tunnetusti vahvat naiset, vaikka en minä eri työmailla tapaamieni pohjalaisten miesten perusteella uskaltaisi heitäkään heikoiksi väittää. Osaatte ilmeisesti antaa tilaa toisillenne, eikä koko ajans sätätä toisen reviirillä.

kaisa jouppi kirjoitti...

Nils-Aslak.
Minulla on ollut (ja on edelleenkin) aika vaivalloinen tie opetella olemaan tääräämättä toisia ja munklaamatta muita omasta mielestäni OIKEISIIN pullamuotteihin :(
Meidän pohojalaasten kans on helppo tulla toimeen: on vaan samaa mieltä :)

Rosina kirjoitti...

Kyllä minäkin olen tuntenut omantunnon tuskia, muistan huutaneeni lapsilleni enemmänkin kuin yhden kerran heidän lapsuusaikanaan.
Mennyttä ei takaisin saa, vaikka kuinka katuisi:(

pau kirjoitti...

Valitettavasti täällä on yksi vanha lisää, huokaus.
Lasten äänet ovat nykyin kovempia kuin ennen, siltä kuulostaa. Se on vähän kummallista, kun kuulonikin kuitenkin on huonontunut...
Mutta jääpuikkoja on syöty, rautaa nuoltu, lumihangessa istuttu ja lammella seilattu lautalla ilman lupaa, niin että saappaat tuli vettä täyteen. Selkään olisin saanut, mutta onneksi Otto-setä oli käymässä, niin jäin vaille tuota ojennusta sillä kertaa. Nythän tuo kaikki on muistoissa vain hauskaa!